Alunperin minulla oli yksi ainoa, selkeä syy tutustua Savatageen: Jon Oliva. Toisin kuin lähes kaikki muut - ainakin yhtään pitempään metallia kuunnelleet - löysin herra Olivan uniikin äänen hänen myöhäisemmän tuotantonsa, Jon Oliva's Painin ja Avantasia-vierailun kautta. Erittäin komean levynimen omaavan Gutter Balletin hankin vuoden 2012 lopussa, samoihin aikoihin kuin jo mainostetun Operation: Mindcrimen - näistä kahdesta levystä Gutter Ballet on jäänyt vähemmälle kuuntelulle merkittävällä marginaalilla.
Jon Oliva laulaa kuin heikkopäinen - milloin hän ärisee, lähes örisee, kirkuu, nauraa hysteerisesti tai mitä vielä. Minulle hän on kuin Alice Cooper laajemmalla ääniskaalalla. Heissä on sitä samaa mielipuolista nukkemestaria, kuten myös King Diamondissa, tietenkin. Kun kappaleiden joukosta löytyy tuotoksia Mentally Yours, Of Rage and War sekä erinomaisesti tulkittu The Unholy kuulija pääsee ihastelemaan Olivan raspista, kurkkua kuristavaa tulkintaa. Ei pitäisi ehkä vitsailla asialla, koska Olivahan menetti äänensä tyystin -90-luvun alussa ja on opetellut laulamaan (yhtä upeasti, sanoisinko, ainakin melkein) uudestaan. Mutta jos edellämainitut kappaleet sisältävät karkeampaa Olivaa, tunnepaatokset Gutter Ballet ja erityisesti When the Crowds Are Gone ("I wasted my time 'till time wasted me" - kuinka upeaa lyriikkaa!) esittelevät herran kykyä tuoda muitakin tunteita ääneensä kuin pelkkää hulluutta. Lyhyestä virsi kaunis, sanovat: Jon Olivan laulusuoritus läpi levyn on ehdottomasti kuuntelukerran jos toisekin arvoinen.
Criss Oliva, Jon Olivan (edesmennyt) veli, toimii maestrona kuusikielisen varressa ja hänen sooloissaan on kieltämättä tehoa, jota harvoin kuulee. Ehkä olen vain ehtinyt kuulla riittävästi Slayeria, Ynkkää ynnä muita, jotta kaikki kitaraliidit, jotka sisältävät oikeita melodioita, ovat pieni ihmetys ja selkeä riman ylitys. Kappaleet itse ovat perinteistä heavy metallia progella otteella; joskus yhtyettä nimetään proge metallin edelläkävijäksi, mutta kuten Queensrychen kanssa, mielestäni progressiivisuus on vain mauste Savatagen musiikissa, ei missään nimessä oletusarvo. Tämänkin statementin voi lukea kahdella tavalla: joko sen näkee niin, että mitä progempi, sen parempi, tai että mitä vähemmän proge, sen parempi. Molemmat ovat väärin, muuten, sillä kaikki, mikä on paremmin tehty, on parempaa, progempaa tai popimpaa.
Niin tai näin, sävellyksiä on moneen lähtöön: on likiakustista instrumentaalia (Silk and Steel), pitkää tunnepaatosta (When the Crowds Are Gone), nopeaa heviä, joka tuo mieleen ajoittain Peace Sells -aikaisen Megadethin (Of Rage and War tuo näitä fiboja mieleeni - johtuu muustakin kuin bassointrosta), hitaampia mutta murhaavan raskaita (Hounds) ja puhdasta balladia (Summer's Rain). Kenties tästä tulee yhtyeen progeleima: kyvystä upottaa monenlaisia, keskenään hyvinkin erilaisia kappaleita levylle ilman, että mikään kappale tuntuu olevan väärässä paikassa.
Kuten sananpainoista ja niiden valinnoista voi päätellä, olen aliarvioinut ja/tai ylenkatsonut Gutter Balletin. Osaltaan tämä varmasti johtuu siitä, että levy ei ole sieltä helpommasta päästä - onhan materiaalia paljon ja se on hyvinkin suurella skaalalla heiluvaa - mutta toisaalta myös siitä, että olen verrannut sitä muihin Jon Olivan tuotoksiin, jotka omistan. En omista kuin kaksi Savatage-levyä ja yhden Jon Oliva's Painin, mutta ne ovat tehneet suuren vaikutuksen minuun ja aina kun olen matkalla kauhuelokuviin tai aikeissa katsoa Stephen King -filmatisoinnin, pyöräytän herra Olivaa soittimessa edes yhden kappaleen (yleensä Avantasian Death Is Just a Feeling) verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti