1980-luvulla on oma ilmeensä metalin historiassa: se on toisaalta metalin suurimman suosion aikakausi, mutta myös entistä raskaamman ja mutkikkaamman, undergroundimman metallin kehityskausi. Jos jotakin, niin 1980-luku näyttäytyy minulle kaksijakoisena aikana metallin kehityksessä: on pitsiä, strippareita ja stadionyleisöjä, mutta on nahkatakkeja, tapetradingia ja hikisiä klubeja, joissa punkkarit ja metallimiehet kävivät nyrkkitappeluja. Tärkeintä mielestäni on kuitenkin se, että tuon vuosikymmenen aikana metalli sai oman identiteettinsä, joka sittemmin on muuttunut (toki, kuten olettaa saattaa) ja pahimmat pitsikaulukset ja spandexit on jätetty taakse. Silti, vaikka asiaa miten katsoisi, nykyinen metalli syntyi -70-luvun pioneerien toimesta, mutta muovautui vasta -80-luvulla uusien visionäärien työssä.
Ei -80-lukua ilman Venomia, Bathorya, Metallicaa, Stonea, Slayeria ja vaikkapa Deathia - mutta ei myöskään -80-lukua ilman Mötley Crüta, W.A.S.P.ia Poisonia, Hanoi Rocksia, Turbo-aikaista Judas Priestiä ja Def Leppardia. Mitä nämä yhtyeet ovat, nämä jälkimmäiset? Niinpä niin, levykokoelmani osoittaa varsin selvästi ja koruttomasti kumman suunnan kannattaja itse olen ollut ja tulen olemaankin, näin uskallan väittää. Minuun vetoaa enemmän synkemmät teemat, taitavampi musiikki ja niitit-ja-nahkatakit-tyyli naistennarraamisen, kertosäevetoisuuden ja pitsin sijaan - enkä usko olevani yksin, sillä niin erikoiselta tuo look nykyään tuntuu.
Tässä on kuitenkin pointti: jos asiat olisivat tapahtuneet toisin, metallin ilme voisi hyvinkin olla pikemminkin meikattujen Poisonin jätkien (fakta, mikä välillä unohtuu, kun huomaa seitsemäntoista puuterikerrosta, haha) ja Metallican edustama farkut, tennarit ja nahkatakit tuntuisivat etäisiltä, oudoilta ja aikaansa sidotuilta. Jos glam metal ei olisi tukehtunut omaan hiuslakkapilveensä, metallin yleisilme voisi olla täynnä pitsiä - vaikka tokihan niitä marginaalibändejä olisi, unohtamatta vanhoja jääriä nurisemassa Master of Puppetsin ja Welcome to Hellin perään.
Se epämääräinen sikiö, jonka Judas Priest, Motörhead, Black Sabbath, Deep Purple ja Led Zeppelin siittivät -70-luvulla, kasvoi oikeaksi pojaksi. -80-luvun alku näyttäytyy pitkälti samanlaisena häröilynä kuin edeltävä vuosikymmenkin (AOR-vaikutteiden ynnä muine sekoiluineen), mutta jo puoliväliin tultaessa Iron Maidenin, Judas Priestin, Venomin ja AC/DCn johdolla metalli oli saavuttanut oman identiteettinsä, josta sitten thrash metal ensimmäisenä alkoi versomaan uusia, nopeampia, vihaisempia, teknisempiä ja äärimmäisempiä tyylisuuntia. Metallin ilmeeksi tuli ikuisiksi ajoiksi monoliittimäisen tyylin sijaan tyylien kirjo, loputon kaivo, josta voi löytää lähes mitä vain yhdistelemällä vanhaa ja uutta oivaltavalla tavalla. Tuskin Tony Iommi kumppaneineen aavistivat, että se, mitä he olivat laittamassa käyntiin, olisi kehittänyt hyperteknistä matematiikka metallia, diskopopista innoitusta hakevaa industrial metalia, porngrindiä, black metal -lähtöistä ja Tolkien-teemaista ambienttia ja lukemattomia muita variaatioita, jotka kaikki lasketaan metallin alle.
Tämä kehitys, joka nykyään näyttäytyy metalliskenen monipuolisuutena, käynnistyi -80-luvulla. Ilman glam metalin ja "oikean" metallin vastakkainasetttelua ja rinnakkaiseloa metalli tuskin olisi löytänyt omaa ääntään, omaa suuntaansa - vaikka en glam metalista pidäkään, on sen merkitystä arvostettava eikä sitä voi sivuuttaa. Kaikki, mitä on tapahtunut menneisyydessä, on vaikuttanut nykyisyyden ilmeeseen. Hyvässä ja pahassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti