Metallica - ...And Justice For All (1988)

...And Justice For All on vaikea levy kommentoitavaksi, vaikka siitä olisi toisaalta paljonkin sanottavaa, mutta toisaalta siitä on vaikea löytää mielekästä sanottavaa. Minulle - ainakin - levyllä on aina ollut yksi suuri erhe, jonka ohi en ole kyennyt menemään kuin hetkittäin, mutta valitettavasti valitukseni aihe on sama kuin kaikilla muillakin.

Bassottomuus, tietenkin.

Soitin joskus bassoa, mutta soitin sitä sen takia, että siinä oli vähemmän kieliä kuin kitarassa ja täten sitä oli yksinkertaisempaa soittaa. Osaltaan vaikutusta on varmasti ollut myös faktalla, että isäni soitti bassoa nuoruudessaan. Niin tai näin, en kuitenkaan koskaan innostunut bassosta tarvittavalla tavalla, koska ajattelin (kuten isoisäni asian oli joskus isälleni sanonut), että "eihän se edes kuulu mihinkään". Kaikki kuulevat kitaran, kaikki kuulevat rummut ja koskettimet (kunhan ne on tehty hyvin) ja aivan erityisesti kaikki kuulevat laulun, mutta vaatii puoliammattilaisen tai basistin korvan kuulemaan basson kappaleesta kuin kappaleesta. Tietenkin on poikkeuksia - -70-luvun alun yhtyeet (Black Sabbath ja Deep Purple etunenässä), joiden soundi perustui vahvasti särökitaran sijaan vahvaan bassoon; mutta myös Iron Maiden (Steve Harriksen kolinabasso on jotaikin tavaramerkin tuolla puolen) - mutta pääasiassa harva kuuntelee bassoraitoja.

Basso on jännä soitin, koska vaikka sitä harvoin kuunnellaan, sen puutteen kuulee heti. ...And Justice For All on täydellinen esimerkki tästä: levy on sietämättömän bassoton, soundit ovat ohuemmat kuin Raamatun sivut, basari nakuttaa luvattoman ärsyttävästi ja niin edelleen. Vaikka kitarasoundi on hyvä -80-luvun mittapuulla, se kaipaa silti bassoa, alapäätä. Aina hetkittäin basso kuuluu taustalla, jos levyä kuuntelee riittävän kovalla ja keskittyy täysillä, mutta ns. kasuaalikuuntelussa... ehei! Levyn merkitys on toisaalta sen bassottomuudessa: jokaisen aloittelevan basistin tulisi kuunnella ...And Justice For All ymmärtääkseen instrumenttinsa tärkeyden; toisaalta aloitteleva basisti voisi ottaa projektin itselleen sovittamalla koko levylle bassoraidat. Valitettavasti umpisurkeat soundit pilaavat minulle levyn lähes tyystin.

Hieman muutakin asiaa levystä, eikä vain sitä iänikuista narinaa basson puutteesta. Ensinnäkin kappaleet ovat pääpiirteissään hitaampia kuin Master of Puppetsilla, mutta (suhteellinen) hitaus on tuonut mukanaan progeilua, mistä pisteet kotiin. Blackend, The Shortest Straw ja Dyers Eve muistuttavat kuulijaa siitä, miksi Metallica oli tärkeimpiä thrash metal -yhtyeitä.  Levyn paras kappale on myös sen tunnetuin: One on mielestäni paljon parempi sävellyksellisesti ja sanoituksellisesti (kuinka rohkea aihealue!) kuin kahden edellisen levyn "vastineet" eli Fade to Black ja Sanitarium (Welcome Home).

Karu totuus on, että jos levyllä olisi paremmat soundit, se voisi olla Metallican paras tuotos. Mutta kun se ei ole - ja tämä on suurelta osin soundien surkeuden syytä, ainakin minulle. Joku voisi väittää, että olen vain kultakorva, joka ei osaa arvostaa kappaleita sävellyksinä, ja että miksi en totea, että James Hetfield laulaa paremmin kuin aiemmin, mutta totuus on, että minulle on ollut erittäin vaikeaa kuunnella levyä, jossa jokainen sekunti tuntuu keskeneräiseltä. Kyllä, kappaleet ovat hyviä ja Hetfieldin ulosanti on parantunut huomattavissa määrin, mutta silti... Ehkä tämä on vain oma ongelmani, mutta sen verran minussa on basistia jäljellä, että en vain siedä bassottomia soundeja. Piste.