Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän tämä nyt niin progea ole. Toinen ajatukseni oli, että helvetin hyvähän tämä on. Pitäydyn edelleen molemmissa kannoissani.
Operation: Mindcrimea pidetään progemetallin klassikkona: se on konseptilevy, jonka tarina on hyvin yhteiskuntakriittinen ja samalla erittäin monitahoinen, ja musiikki ei ole ABABCBB-kaavalla kulkevaa rockpoljentoa. Tämä on totta, mutta silti musiikki ei ole täynnä tahtilajeja a'la Messuggah (muistaakseni Messuggahilla on jossakin kappaleessaan tahtilaji 17/5), vaan pikemminkin sävellysten "progeus" perustuu niiden kappalerakenteisiin: musiikki itsessään ei ole erikoisia rytmejä sisältävää instrumenttirunkkausta, vaan erikoisia käänteitä saavia draamankaaria. Tokihan yhtye on virtuoosimainen ja monet ratkaisut ovat varsin progeja, mutta pää-äänimaisema tuo mieleeni ihan tavanomaisen -80-luvun lopun heavy metallin.
Levy on aivan häkellyttävän hyvä. En oikeasti tahtonut uskoa pitkään aikaan, että Operation: Mindcrime on näinkin erinomainen tuotos, mutta se on, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Jos "välibiisit" sivuutetaan, jokainen kappale on timanttia; jokaisella kuuntelijalla on omat suosikkinsa, mutta 90%ia kuulijoista on sitä mieltä, että levy on hävyttömän tiukka kokonaisuus. Revolution Callingista Eyes of the Strangeriin joukossa ei ole ainuttakaan edes etäisesti filleriltä haiskahtavaa tuotosta. Suosittelen ehdottomasti perehtymään levyyn jos ei muusta syystä, niin erinomaisesta sävellystasosta.
Geoff Tate, joka on tätä nykyään koko metalliskenen kovimpia mulkkuja (ei pieni saavutus), laulaa uskomattoman komeasti. Hänen ylärekisterinsä on erittäin vaivattoman kuuloista ja melodiasta toiseen hän ei vain laula säveliä, vaan myös elää ne. Jos jotakin pitää hänen laulustaan marista, niin olen vain niin kova King Diamond -fani, että toivoisin Tateltakin enemmän "ääninäyttelyä", eli äänen variointia sen mukaan, kuka tarinassa milloinkin on äänessä. Tämä on tietenkin täysin turha kommentti, sillä miksi alkaa apinoimaan Kingiä, jos voi laulaa omalla tavalla omia kappaleita, jotka eivät vaadi ääninäyttelyä?
Lyriikat ovat viimeinen huomion arvoinen asia levyllä. Ne(kin) ovat erinomaisia ja yllättävän moniulotteisia, mitä ei aina metalli-lyriikasta tulisi ajateltua. Lyhyesti selitettynä levyn tarina käsittelee hahmoa, joka on tyytymätön nyky-yhteiskuntaa ja hän ajautuu vaaralliseen poliittiseen ääriliikkeesseen, joka muovaa hänen tyytymättömyydestään fatalistista fanatismia. Ei kuullosta kummoiselta, mutta se on - trust me. Havainnolistaakseni ja analysoidakseni edes hieman, totean, että avauskappale Revolution Calling voisi olla toisessa kontekstissa kuin mikä tahansa yhteiskuntakriittinen rockkappale, täynnä ihan valideja huomioita yhteiskunnan epäkohdista - täten kappale maalaa kuvan, että kuka vain saattaisi joutua Tohtori X:n vaikutuksen alle, jos olosuhteet olisivat samankaltaiset kuin päähahmolla.
Yksi erityisen hieno lyriikkakatkelma mielestäni on Eyes of the Strangerin (päätöskappaleen) kertosäe:
And I raise my head and stare
Into the eyes of a stranger
I've always known that the mirror never lies
People always turn away
From the eyes of a stranger
Afraid to know what
Lies behind the stare
Ei aivan samalla tasolla kuin The Dark Side of the Moonin päätössäkeet, mutta ei kovinkaan kaukana, jos totta puhutaan.
Lienee selvää, että Operation: Mindcrime on muodostunut yhdeksi suosikkilevyistäni. Muutamia yksityiskohtia hiomalla se voisi olla jopa top 3 -levyjä, mutta koska ruuhka kyseiselle listalle on niin kova, joudun jättämään levyn "vain" top 10:nen sisäpuolelle. Erittäin suositelva hankinta kaikille metallifaneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti