Dragonforce - Maxium Overload (2014)

Dragonforce oli minulle pitkään varsin epäkiinnostava bändi: he tekivät ylinopeaa, teknisen taituruuden osoittamiseen tarkoitettua musiikkia, joka oli unohtanut ne kuuluisat biisit. Annoin yhtyeen varhaisille levyille aina mahdollisuuden, kuitenkin, vaikka moniminuuttiset soolotaistot uuvuttivatkin nopeasti. Kamelin (siis peuran-) selkä katkesi viimeistään tylsän Ultra Beatdown -levyn myötä ja en tainnut olla ainoa, joka piti hommaa rasittavana soitinmasturbaationa: em. levyn ja sitä seuranneen välittömästi unohdetun livekiekon jälkeen kului useita vuosia ilman Dragonforce-levyä. Yhtye vaihtoi lafkaa (taas) ja iski luun syvälle kurkkuun parhaalla levyllään, vuoden 2012 The Power Withinillä, jossa ensimmäistä kertaa bändi teki hyviä biisejä ilman pakotettua teknisyyden ylikorostamista.

Kaksi vuotta eteenpäin ja avot, Maximum Overload vähentää koukkuja ja hyviä biisejä, lisäten tilalle enemmän kuin hieman yliteknisyyttä. Kenties bändi tiesi, ettei se onnistuisi enää yllättämään kuulijoitaan yhtä hallitulla (ja bändin mittapuulla hillityllä) levyllä, vaan sen oli turvauduttava johonkin muuhun elementtiin ja tuo elementti oli se tuttu ja turvallinen gimmick, jolla bändi aikoinaan nousi lyhytikäiseen (suur?)maineeseen. Tämä ei tarkoita sitä, että Maximum Overload olisi huono levy, koska se ei ole: se on mielestäni parempi kokonaisuus, paremmin rakennettu ja koostettu paremmista biiseistä kuin monien hehkuttama Valley of the Damned -esikoinen. Sen suurin heikkous on väli diskografiassa, jossa se ilmestyi: jauhot mussuttajille suuhun iskeneen levyn jälkeen on vaikea pitää taso korkealla, oli bändi melkein mikä tahansa, mutta Dragonforce on aina näyttäytynyt minulle ailahtelevana poppoona, joka saattaa hetkittäin osua häräsilmään yksittäisillä biiseillä (kunhan niitä on trimmattu lyhyempään formaattiin), mutta joka muutoin on valitettavan taipuvainen ylimittaiseen perseilyyn.

Maximum Overload on kaukana pahimmasta tapauksesta tällä saralla, vaikka sitä ei voikaan pitää napakymppina. Muutama biisi ei pääse oikein liikkeelle, jotkut eivät pääse yli kertosäekoukuistaan ja loput ovat ihan hyviä - pari biiseistä on jopa suorastaan erinomaisia. Oikeastaan syy, miksi levyn aikoinaan ostin se, että The Game on mielestäni (edelleen) juuri sellainen biisi, jollaisten tekemisessä Dragonforce on ollut parhaillaan. Hengästyttävä tempo toimii muutaman biisin ajan hyvänä mielenkiinnon ylläpitäjänä, mutta bändillä kuin bändillä pitäisi olla joku muukin puoli kuin ADHD-kaahaus. Katsokaa vaikka grindcore-bändejä: niilläkin on yleensä yksi biisi (eli yksi riffi, huehue), joka ei ole vain mahdollisimman nopeaa sahausta mahdollisimman nopean sahauksen takia.