Roger Waters - Is This the Life We Really Want? (2017) & Scorpions - Humanity: Hour 1 (2007)

Tämän tekstin alaotsikko voisi olla: "Vanhat pierut osaavat tehdä yllättävän hyviä levyjä".

Roger Waters, Pink Floydin aivot, lähti progerockin suurimmasta bändistä 1980-luvun puolivälin paikkeilla, pisti soolouran käyntiin ja julkaisi pari levyä, joiden löytäminen tätä nykyään on kohtuullisen vaikeaa. En ole oikeastaan edes kokeillut, sillä kuulemani musavideo- ja näytebiisit ovat olleet niin mitäänsanomattomia. Keikallaan elokuussa 2018 Waters veti kuitenkin biisejä uusimmalta soololevyltään Is This the Life We Really Want? (jatkossa ITLWRW?) ja, kappas, nehän kuulosivat livetilanteessa oikein mainioilta ralleilta; levyn arvostelut kehuivat myös tuotosta kelvolliseksi, jopa erinomaiseksi. Näiden höpinöiden jälkeen kiekkohan oli saatava, totta kai.

ITLWRW? on, kuten sanottua, yllättävän hyvä. Watersilla alkaa olla ikää jo lähes kahdeksankymmentä vuotta, mutta niin vain hänestä lähtee ääntä ja sanottavaa on paljonkin. Lyriikat ovat räävittömän poliittisia - "picture a president with no fucking brains!" - mutta sisältävät samalla hyviä huomioita ja yksittäisiä säkeitä. Esimerkiksi The Last Refugee kertoo, kuten varmaan kaikki osaavat arvata, Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta pojasta, jonka kuvasta tuli pari vuotta sitten koko pakolaiskriisin ikoni. Ongelmani levyn kanssa ei ole niinkään lyriikallinen, vaan musiikillinen: levy on liian munaton makuuni. Vain kolmessa kappaleessa on kaipaamaani potkua, kun muut ovat lähinnä Watersin lauleskelua pianon ja taustalle miskattujen kitaroiden päälle. En tietenkään odottanut mitään uutta The Dark Side of the Moonia, mutta silti... Ehkä olen vain rokki-/metallihäiskä niin henkeen ja vereen, että jopa progen on oltava ensin rokkia. Samaan hengenvetoon on sanottava, että Smell the Roses on paras kuulemani Watersin sävellys sitten The Wall -levyn - se on myös levyn rokkaavin ja lyriikallisesti rankin kappale.

Scorpions, toisin kuin Waters tai Pink Floyd, koki suurimman suosionsa 1970-luvun sijaan 80-luvulla. Ja, toisin kuin Pink Floyd, bändi musiikki ei ole koskaan tehnyt minuun suurta vaikutusta: en ole koskaan välittänyt niistä bändin jättihiteistä, joita renkutetaan aivan liikaa, enkä myöskään ole koskaan kokenut varhaisempia, varhaisen powerin puolelle rönsyileviä ralleja mitenkään erityisen kiinnostaviksi. Kuvitelkaa siis yllätykseni, kun päätin antaa yhtyeen myöhäisemmälle tuotannolle, vuonna 2007 ilmestyneelle Humanity: Hour 1:lle mahdollisuuden ja... jumalauta, tämähän on hyvä levy! Ei mitään neroutta, mutta Hour 1, The Game of Life, 321 ja Love Will Keep Us Alive ovat aidosti päteviä rokkiheviralleja. Uskallan väittää, että paljon levyn yllättävästä laadusta on peräisin tuottaja-säveltäjien Desmond Childin ja James Michael (Sixx:AMin solisti) panoksesta. Etenkin Childin sormenjälki on vuosikymmenien saatossa ollut melkoinen Midasin hipaisu: hänen vaikutuksestaan mm. Kiss, Aerosmith, Bon Jovi ja Alice Cooper onnistuivat tekemään tunnetuimpia kappaleitaan. Childin ja Michaelin avustaman Scorpionsin raskaus ja pätevyys on silti melko yllättävää. Kuunnelkaapa levy joskus itse ja laittakaa siihen perään joku ilman Childia tehty Scorpions-lätty - takaan, että huomaatte tasoeron.