Swallow the Sun - When a Shadow Is Forced into the Light (2019) & Riverside - Wasteland (2018)

Taide on elämän peili, sanotaan. Joskus se on kuoleman peili. Tämä ajatus yhdistää kahta äskettäin hankkimaani levyä.

Swallow the Sunin edellinen levy, kolmelle kiekolle levittäytynyt Songs from the North oli kolossaalinen projekti mutta onnistunut sellainen: kolmen erilaisen levyn tasapainottelu avasi yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun uusia tasoja. Se oli myös ensimmäinen kitaristi-primus motor Juha Raivion ”terapialevyistä”: hänen kumppaninsa Aleah Starbridge oli sairastunut syöpään ja noin puoli vuotta levyn ilmestymisen jälkeen (kevät-kesällä 2016) hän kuoli. Aleahin kuoleman jälkeen Raivio viimeisteli heidän yhteisen bändinsä, Trees of Eternityn levyn Hour of the Nightingalen ja kirjoitti viikossa Hallattaren levyn No Stars Upon the Bridge (kuten varmaan kaikki käsittävät, nimi on suora viittaus Aleahin taitelijanimeen), jonka kuunteleminen saa kenet tahansa jakamaan Raivion raa’an surun. Samaan aikaan Swallow the Sun toimi Raiviosta irrallisesti, ja monet epäilivät koko yhtyeen loppuvan piakkoin.

Toisin kävi. When a Shadow Is Forced into the Light on uusi, kenties viimeinen luku Raivion terapialevysarjaan. Jos Hour of the Nightingale käsitteli Aleahin elämää (kappalemateriaali, lyriikat ja laulut olivat hänen viimeistelemiään), Songs from the North sivusi sairautta ja No Stars Upon the Bridge kuolemaa, When a Shadow Is Forced into the Light kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Levy on todella melankolinen, kaihoisa ja surumielinen, mutta se ei ole yhtä sietämättömän raaka tunnepläjäys kuin No Stars Upon the Bridge. Musiikilliselta lähestymistavaltaan se on uusi siivu Swallow the Sunin katalogissa, koska soundi on monipuolisempi – kuin kolmelle levylle levitetyn Songs from the Northin monipuolisuus (miinus kaikkein rankin funeral doom) olisi puristettu yhteen, alle tunnin kellottavaan kiekkoon. Mikko Kotamäki päästelee vähemmän örinää, mutta laulaa puhtaasti ja käristen paremmin kuin koskaan ennen – fakta, mihin kiipparisti Jaani Peuhun tausta-/kakkosvokaalit antavat hyvää tukea – enkä usko monenkaan kaipailevan The Morning Never Camen soundia. Kyllä, When a Shadow Is Forced into the Light on erilainen, mutta se on todella kaunis levy; ehkä se ei ole yhtä pysäyttävä kuin No Stars Upon the Birdge, mutta, toisaalta, mikä on?

Jos Swallow the Sunin uusi levy käsittelee läheisen kuolemaa, niin tekee myös puolalaisen Riversiden uusi, Wasteland-niminen kiekko. Myönnän rehellisesti heti alkuun, että minulle Riverside ei ollut entuudestaan tuttu porukka, mutta höpinät yhtyeen uudesta, riipivän kauniista surutyölevystä saivat minut tsekkaamaan musavideoralli Lamentin, joka kolahti, kovaa. Riverside ei taida olla metallibändi, vaan progerockia – mene ja tiedä, kuka näistä genrerunkkauksista enää välittää? – mutta ilmaisu on monipuolista, laulu tunteellisen ohutta ja paatos käsin kosketeltava. Etenkin Lament on niin välitön kappale, että minulla nousee käsivarret kananlihalle aina sitä kuunnellessa. Muutoinkin levy on hyvä ja solisti-kitaristi-pääjehu Mariusz Dudan hento ääni sopii siihen täydellisesti.

Mutta miksi mainitsin Wastelandin olevan surutyölevy? Koska siinä trioksi tiivistynyt yhtye käy läpi tuntojaan perustajajäsen-kitaristi Piotr Grudzinskin äkillisestä kuolemasta. Musiikki ja lyriikat ovat näin ollen erittäin henkilökohtaisia – kuunnelkaa vaikka Lamentin sanoja ja älkää saako kylmiä väreitä, se on mahdotonta. Tämä tekee levystä vaikean kuunneltavan, sillä se tuo mielialan maahan väkisinkin, mutta koska se on – kuten Raivion terapialevyt – niin hyvin toteutettu, se on pakko laittaa soittimeen säännöllisin välein.

Suuri taide syntyy suurista tunteista. Suru on erittäin suuri tunne, jollaista kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan, mutta joka kaikkien on joskus kohdattava. Riversiden ja Swallow the Sunin levyt saattavat auttaa suruprosessissa, niin kuulijoiden kuin muusikoiden itsensä tapauksessa. Ainakin ne ovat pirullisen hienoja kiekkoja, auttavat ne tai eivät.