Ex Deo - Caligvla (2012)

Ex Deon esikoislevy Romulus herätti ilmestyessään (2009) jonkin verran, odotettavaa tai ei, purinaa siitä, että eihän örinäheviä saa tehdä kuin jotain kirottua voimametallia. En ole koskaan tullut hankkineeksi em. kiekkoa, koska musavideoksi irrotettu nimikkobiisi ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta kakkoslevy Caligvlan musavideolohkaisu I, Caligvla onnistui koukuttamaan minut rajusti. Periaatteessa biisissä ei ole mitään erikoista, mutta onpahan kuitenkin: yksinkertaisia riffejä, suoraviivaista örinää, orkesterit taustalla pauhaamassa ja juuri rittävästi koukkua välittömälle tarttuvuudelle mutta riittävästi koukeroa tehokuuntelua varten. Koska seminimikkoraitaa tuli kuunneltua niin paljon kuin tuli kuunneltua, levy piti hankkia, lopulta.

Isoin ongelma levyllä on sen yksipuolisuus: biisit meuhkaavat päälle samanlaisena äänivallina, että taustalla kuunneltuna levy puuroutuu välittömästi. Kyllä, levyllä on paljon koukkuja, joitakin oivallisia melodioita ja tehokkaita riffejä ja niin edelleen, mutta se on aivan liian kertakäyttöinen kestääkseen muutamaa pyöräytystä pidempään soittimessa. Levyn, kuului se mihin tahansa genreen, kuvaaminen parhaiten homogeenisenä pauhuna ei ole koskaan hyvä juttu, ja sitä se ei ole Caligvlan kohdallakaan. Kataklysm-jätkä Maurizio Iaconon örinä on, kuten sävellystyöskentelykin, kelvollista, mutta pidemmän päälle riittämätöntä tulkintavoimaltaan; myös liika yksiulotteisuus latistaa ennestäänkin kapeaa äänimaailmaa. Se, että mukaan heitetään vierailijoita, ei muuta sitä, että Iaconon tulkinta on riittämätöntä ja vierailevat solistit haiskahtavat enemmän gimmickeiltä kuin aidolta variaatiolta - vähän sama kuin yhteen biisiin heitettäisiin säkkipillejä, koska se käsittelisi kelttejä tai skotteja, ja sitten musavideossa heiluttasiin nummilla, mutta biisi olisi täysin identtinen kaikkien muiden rallien kanssa ja tarkempi kuulija huomaisi välittömästi, että nyt on haettu "vaihtelua" levylle ja läntätty päälle väkisin joku markkinointijippo.

Ei sen enempää folk metal -bändeistä, koska Ex Deon gimmick ei ole pakotetut kansanmusiikki-instrumentit, vaan Rooma-tematiikka. Arvostan sitä, että historia tarkoittaa joskus jotakin muuta kuin toista maailmansotaa tai kauhistelutarinoita keskiajalta, mutta silti lyriikka voisi olla hyvääkin, tai ainakin vähemmän noloa. Iacono on ilmeisen innostunut Rooman valtakunnan historiasta, mutta kappaleiden sanoitukset heittelevät ilmoille lentäviä lauseita ja triviaa muodostamatta mitään mielikuvaa tapahtumista tai henkilöistä - jos nyt joku on joskus "todella sanonut" jotakin lyriikoissa vilahtavaa, se ei tee heitoista yhtään sen irrallisempia tai kauhistelevimpia. Ennen kuin joku kysyy, niin ei, en tiedä kuinka hyvää historiallista metallilyriikkaa pitäisi tehdä, mutta ei ainakaan kuten Ex Deo saati kuten muuan junttihevibändi sen tekee. Sanalla sanoen paremmin. Samalla voisi tehdä koko levyn paremmin.