Grave - Endless Procession of Souls (2012)

Grave on jäänyt minulle etäiseksi bändiksi, yhdessä lähimpien kollegojensa - Entombedin ja Dismemberin - kanssa. Olen aina tasaisin väliajoin kokeillut jotakin mainituista old schoolia ruotsidöödistä soittavista bändeistä - ottanut levyn kirjastosta ja laittanut pärinän päälle kuulokkeista, enkä ole saanut otetta touhusta, bändistä ja levystä riippumatta. Homma on tuntunut aina niin kovin tasapaksulta, ennalta-arvattavalta ja puuduttavalta, mielikuvituksettomalta paahdolta. Räminää räminän takia. Ja, toisin kuin tästä tekstikappaleesta saattaisi päätellä, minä pidän vanhan koulukunnan döödiksestä: otan Obituaryn ja Bolt Throwerin levyhyllystä soittimeen mieluummin kuin Cannibal Corpsen tai Suffocationin. Jokin hitaammassa, turhasta kikkailusta riisutussa koulonkorinassa on mielenmaisemaani sopivaa. Silti mainitut svedubändit ovat jääneet etäisiksi.

Ostin Graven Endless Procession of Soulsin kahdesta syystä: 1) jos oikeasti haluan käsittää jonkin bändin hienouden/typeryyden, minun on ostettava heidän levynsä, koska vain siten todella pyrin paneutumaan kuulemaani sekä 2) se oli halvalla tarjolla. Muutaman euron panostuksella päätin antautua keskitempotapolle ja eihän lätty huono ole - se ei myöskään ole kovin hyvä. Tasapaksua, korkeintaan ajoittain kiihdyttelevää kuolometallia; moista pärinää on tehty paljon, paljon huonomminkin, mutta myös paljon kiinnostavammin. Jokaisella kerralla, kun olen laittanut kiekon soittimeen, yritän asemoitua siihen uudelleen ja jollakin freesillä tavalla, mutta aina päädyn nenätysten keskinkertaisen döödiksen kanssa. Ei Gravella ole mitään uniikkia jippoa, josta sen muistaisi tai joka nostaisi sen kollegojensa ohitse - Entombedilla on, hyvässä tai pahassa, koko se death 'n' roll -touhu ja Obituarylla John Tardyn omaperäinen tulkinta ja niin edelleen, mutta Grave on vain se lähtötaso, keskitempoista death metalia ilman mitään muita markkinointijippoja. Kenties tämä näyttäytyy jollekin huikeana mainospuheena - jos niin, go for it, mate-y - mutta minä toivon muutakin kuin kolmevarttia taustamusiikkia. Haluan jonkin jutun, johon tarttua, oli se sitten positiivinen "vittu toi on kova juttu" -huomio tai negatiivinen "vittu mitä paskaa" -mentaliteetti. Siten muistan levyn ja välitän tai inhoan sitä.

Tarkoitukseni ei ole olla kunnioittamatta Graven pitkää uraa: kaikki bändit, jotka ovat tehneet 1990-luvun alusta perääantamaonta kuolometallia, vaikka suosiota ei ole tullut kuin oman nichen sisällä, ansaitsevat kunnianosoituksen. Moista perääantamattomuutta ei monesta musiikkigenrestä löydy. Endless Procession of Souls soundaa kuitenkin korvissani siten, että kenties jonkinlainen mukautuminen aikojen ja tapojen ja innovaatioiden mukana voisi olla hyvästä, sillä - piti sitä hyvänä tai huonona asiana - levy kuulostaa jämähtäneeltä vuoteen 1991.