Grave Digger - Clash of the Gods (2012)

Tiedätkö mitä tein, kun tajusin, että blogissa olisi luvassa Grave Diggeriä? Nauroin, makeasti. Mitä voin sanoa bändistä, joka on innovoinut kerran parikymmentä vuotta sitten, tehnyt hyvän levyn viimeksi 2005 ja joka se jatkaa, perääantamatonta porskuttamistaan entisenlaisella tahdillaan? Aika vähän: olen puhunut yhtyeestä jo useaan otteeseen ja, koska Clash of the Gods on mitä luultavasti viimeinen uusi Grave Digger -levy, jonka tulen hankkimaan (koska olen saanut sitä uudemmat arviopromoiksi Impen kautta, en näe syytä käyttää omaa rahaa ja tilaa kokoelmasta niihin), ajattelin varsinaisen levyintrospektion sijaan tehdä uraretrospektion. Jos jotakuta kiinnostaa erityisesti Clash of the Gods, mainittakoon, että en usko Grave Diggerin enää koskaan tekevän sitä (ja sitä seurannutta Return of the Reaperia) parempaa levyä, koska polku on nyt kuljettu loppuun eikä edessä odota kuin uusi musiikillinen aukea polun päässä.

Kuten olen jo useasti sanonutkin, Grave Diggerissä ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin Grave Digger itse: biisit ovat vähintäänkin yksinkertaisia ja junnaavia, solisti Chris Boltendahlia ei voi edes monumentaalisella ironialla kutsua hyväksi tulkitsijaksi, ja levyt ovat vuodesta toiseen sitä samaa, muuttumatonta huttua. Yhtyeen vitut-muista-asenne on kuitenkin se, joka minua vetää heidän puoleensa, kerta ja vuosi toisensa jälkeen. Koska musiikki ei muutu eikä Boltendahl ainakaan solistina parane, näiden faktojen täydellinen ylenkatsominen muodostaa todella erikoisen jännitteen kuulijalle - kuinka pitkälle omaan itseensä bändi voi vielä mennä? kuinka kauan kestää ennen kuin kupla puhkeaa ja kaikki (minä mukaan luettuna) käsittävät yhtyeen levyjen heikkouden? Tämä saattaa vaikuttaa kyyniseltä suhtautumiselta bändiin, jota niin kovin olen ihaillut, mutta tulkintani kumpuaa kahdesta lähteestä: musiikista sekä omasta suhteestani siihen.

Grave Diggerin kappaleiden taso on laskenut vuoden 2005 The Last Supperin jälkeen, enkä usko kenenkään edes auttavaa kriittistä korvaa omaavan henkilön kieltävän tätä. Tuosta kiekosta on, kirjoitushetkellä, aikaa kaksitoista vuotta ja sen jälkeen yhtye on tehnyt kuusi levyä (levy per 2 vuotta -tahti ei ole pettänyt), joista parhaat ovat vain kalpeita aavistuksia Knights of the Crossista, Excaliburista, Rheingoldista ja kumppaneista. Kerta toisensa jälkeen huomaan patistavani kavereitani kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa aikaväliltä 1996-2005 (joskus myös Heart of Darknessia, vaihteluksi), mutta myöhemmän matskun suosittelun kanssa olen todella varovainen ja muistan mainita vakavat ehtolauseet.

Kuinka musiikki, joka on pysynyt muuttumattomana "kultakaudesta" alkaen, voi olla huonompaa kuin aiemmin tai kuinka kultakauden matsku voi olla parempaa kuin nykyään, jos mikään ei muutu? Tämä on sinänsä hupsu kysymys, koska voihan samanlaista riffiä veivata koko uran ja joskus riffin variantit toimivat paremmin yhteen kuin toisinaan - katsokaa vaikka AC/DC:n urakehitystä! Oikeasti muuttuva asia muuttumattoman musiikin laatua määritellessä on aika, kuulijat ja musiikki yleisemmin trenditasolla. Jos bändi tekee samaa musiikkia vuosikymmenestä toiseen, se olettaa kuulijoidensa pysyvän muuttumattomina, diggailevan samaa yhtä juttua ikuisesti ja kuulevan saman jutun aina samoin, mutta näinhän ei tietenkään ole, vaan musiikki, jonka kuulet nuorena, herättää voimakkaampia tunnereaktioita kuin se soitanta, johon tutustut vanhempana. Teininä musiikki tuntuu maailmaa ylläpitävältä voimalta, jonka kautta minuutta ja yhteiskuntaa voi käsittää ja järkeistää; aikuisena se on vain musiikkia, taustahälyä oman elämän marginaaleissa, ja ne oikeasti vahvat tunnereaktiot syntyvät musiikista, johon nuo kytkökset on luotu aiemmin. Tämän takia radiokanavat soittavat vain vanhaa paskaa: kuulijat eivät oikeasti halua kuulla uutta, koska uusi on vain musiikkia, kun vanha on teini-ikää. Minulle Grave Diggerin aikavälin 1996-2005 tuotanto oli hyvin tärkeää yhdessä elämänvaiheessa, mutta myöhäisempi tuotanto ei niinkään (vaikka umpisurkean Liberty or Deathin tuoreeltaan ostinkin); myöhemmät levyt ovat vain levyjä, kun The Last Supper on junamatka Tampereelle alkukesästä 2006 ja niin edelleen.

En ole koskaan väittänyt, että olisin immuuni nostalgiatrippailulle, ja olen toistuvasti huomauttanut, että levy se-ja-se oli minulle tärkeä silloin-ja-silloin. Oikeastaan Grave Diggerin urakehitys on tuon trippailun kääntöpuoli, koska yhtyeen käytännössä identtiset myöhemmät levyt eivät herätä mitään sen kummempaa tunnemyräkkää, jonka valtoihin joskus kauan sitten Excaliburia kuunnellessani päädyin. Biisit eivät enää ole niin kiinnostavia, koska ne ovat vain biisejä - ja siinä ohessa myös huonommin tehtyjä sellaisia, ihan objektiivisella tasollakin tarkasteluna. Yhteenvetona tähän pitkään ja näennäisen päämäärättömään jorinaan: levyt 1996-2005 ovat objektiivisesti parempia, koska niiden biisit ovat parempia, ja subjektiivisesti nuo kiekot ovat parempia, koska ne olivat minulle tärkeitä silloin joskus. Toivoisin tämän erottelun hahmottuvan muillekin, koska liian usein kuulee sanottavan "X on paras levy, koska se oli mun eka metallilevy" - minulle tämä lausunto on, järkeilynä, verrattavissa seuraavaan toteamukseen "piparit ovat parhaita keksejä, koska jouluna saa lahjoja". Asioilla näyttäisi olevan jotakin yhteistä, vaikka kyseessä on pelkkä subjektiivinen assosiaatio - oikeasti piparit ovat parhaita keksejä, koska niissä on helvetisti sokeria ja hitunen kanelia.