Six Feet Under - Undead (2012)

Six Feet Under oli, jos puhtaasti musiikillisilla meriiteillä asiaa tarkastelee, aivan hirveä bändi, joka teki levyjä, joista saattoi pitää vain niiden huonouden tiedostaen. Minulle bändi on edelleenkin guilty pleasure -suosikki: vaikka Chris Barnes ja kaverit eivät ole tehneet kuin, armollisellakin laskutavalla, muutaman hyvän levyn, kokoelmastani löytyy puolentusinaa tuotosta. Saatoit huomata, rakas Lukija, että käytin tämän kappaleen varrella kahta eri aikamuotoa: imperfektiä puhuessani bändin musiikista, preesensiä puhuessani suhtautumisestani bändiin. Syy tähän ratkaisuun on Undeadin käynnistämä muutos Six Feet Underissa.

Puhtaasti musiikillisilla meriiteillä tarkasteltuna Undead saattaa hyvinkin olla Six Feet Underin paras levy, koska se on tavallista, parempaa keskikastia olevaa death metalia. Se ei kuitenkaan ole tippaakaan kiinnostava levy, eikä ainakaan tragikoomisella tavalla hulvatonta kuunneltavaa - se on vain parempaa keskikastia olevaa tavallista döödistä. Minulle juuri yhtyeen death 'n' roll -räpellys erotti Six Feet Underin noin kahdestakymmenstäviidestä miljoonasta vastaavasta korkeintaan keskinkertaisesta kuolometallijyrästä. Undeadilla, kuten sanottua, tuosta bändistä on jäljellä vain nimi ja Barnesin paskat örinät, jotka olivat aina plussan sijasta merkittävä miinus, mutta ne kuuluivat yhtyeen hellyyttävään räpellykseen - nyt Barnes on vain paska solisti vetämässä kelvollista death metalia.

Saattaa vaikuttaa epäreilulta nillitykseltä ja vielä kaksinaismoralistiselta sellaiselta, koska vaadin aina bändeiltä kehittymistä, mutta kun nyt Six Feet Under on kehittynyt, se on jotekin perinjuurin väärin. Hyvä on, fair enough, mutta pointtinani on (mielestäni ainakin) ollut aina se, että ei se millaiseksi muututaan vaan miten muutos toteutetaan ja omaan makuuni muutos tasapäistämisen ja identiteetin kadottamisen suuntaan ei ole hyvä keino musiikilliseen kehittymiseen. Olisin täysin messissä muutoksessa, jossa Six Feet Under hioo ja muuttaa ilmaisuaan, mutta pysyy kuitenkin keskikastin tusinayrittäjästä erilaisena (vaikka erilaisuus ei olisikaan samanlaista kuin aiemmin) bändinä. Se ei kuitenkaan ole todellisuus, jossa olemme Undeadin ilmestymisen jälkeen eläneet, vaan vuodesta 2012 alkaen "bändi" (=Barnes & vaihtuva pääsäveltäjä) on vääntänyt levyn joka vuosi (kun sivuutetaan 2014 ja lasketaan mukaan kammottavan surkea coverlevy Graveyard Classics IV: The Number of the Priest). Jokainen on ollut geneeristä, keskinkertaista döödistä säestettynä paska-Barnesilla.