Rush - Clockwork Angels (2012)

Blogini tähän saakka luetuin teksti on Rushin A Farewell to Kingsistä ja en tiedä miksi: miksi juuri tuota teksiä on käyty lukemassa noin kymmenkertainen määrä verrattuna keskimääräiseen lukukertamäärään? Oletan, että se on linkattu jollekin forumille, mutta en löydä sivustostatistiikasta mitään mainittavaa piikkiä... Jos joku tietää syyn, laittaa viestiä vapaavalintaisella formaatilla, koska minua yksinkertaisesti kiinnostaa. Tuo teksti ei ole kovin hyvä, jos totta puhutaan, vaan kun luin sen äsken, älysin kunnolla, kuinka paljon blogini onkaan muuttunut kohta melkein neljän (!) vuoden aikana... tai ainakin kuinka paljon päämäärättömämmäksi jorinani on mutatoitunut. Ja vähemmän huutomerkkejäkin tulee käytettyä.

Asiaan, asiaan, kylläkyllä. Koska/vaikka klassikoksi laskettava A Farewell to Kings ei lähtenyt eikä lähde vieläkään, päätin kokeilla yhtyeen parhaaksi nykylevyksi sanotun Clockwork Angelsin kanssa. Sitä paitsi levy oli halvalla tarjolla ja minähän en ole mitään muuta kuin tarjousten perässä juokseva puoliapina. Koska levy on tullut hankittua suhteellisen äskettäin (puolen vuoden sisään), se ei ole, kuten edellisessä tekstissä käsitelty Paradise Lost, vielä kasvanut osaksi musakokoelmaani ja -ymmärrystäni. Siispä annan vain tämänhetkiset hatsikset levystä noin kymmenen kuuntelukerran - joista moni on ollut taustakuuntelua, myönnän - jälkeen.

Aion väittää, että Clockwork Angels on parempi levy minulle kuin neljänkymmenen vuoden takainen mestariteoksen statuksen saavuttanut merkkiteos. Tähän on kolme pääsyytä: toisaalta levyn sointi on huomattavasti raskaampi, lisäksi soitinrunkkaus pysyy paremmin lapasessa ja lopuksi Geddy Leen tulkinta on hillitympää. Joku varmasti näkee mainitsemani pointit/huomiot merkkeinä Rushin vanhuushöperyydestä, koska kyllähän kunnon progessa pitää repiä kolmesataatuhatta nuottia joka minuutissa ja Leen laulumelodiat saavat olla matalimmillaan C6:ssa jne. Vitut. Clockwork Angels on paljon paremmin kasassa pysyvä kokonaisuus, koska bändiläiset eivät yritä osoittaa kenellekään soitintaitojen laajuuttaan, vaan tekevät niitä kaipaamiani kunnon biisejä. Kyllä, seassa on melkoisesti sooloja ja sitä vanhaa kunnon progehäröilyä, mutta tällä kertaa se kaikki tuntuu palvelevan paljon paremmin tarkoitusta eli biisejä ja levyä kokonaisuutena. Lisäksi Leen iän myötä madaltanut ääniala sopii soundiin huomattavasti paremmin kuin se jatkuva saatanan kimitys, joka ärsytti minua aina niitä "ikivihreitä klassikkoja" kuunnellessa.

En väitä ymmärtäväni Clockwork Angelsia kokonaisuutena, mutta aion perehtyä siihen entistä paremmin jatkossa. Se on liian pitkä, mutta se tuntuu nyt jo moninverroin läheisemmältä ja kiinnostavammalta tuotokselta kuin A Farewell to Kings. Sanokaa kerettiläiseksi, vittuako sillä on väliä. Jos myöhäisempi Rush on tällaista, taitaa olla luvassa melkoinen ostourakka... taas.

P.S. Huh. Tajusin juuri, että Roadrunner on kadonnut lähes tyystin kartalta. Nykyään lafkalla on tänne Pohjolaan tuttuja bändejä vain Dream Theater, Rush ja Slipknot; kymmenisen vuotta takaperin RR oli se toinen kahdesta suuresta metallilafkasta. En ollut edes ajatellut asiaa, mutta tämä katoaminen on tapahtunut jo 2012. Aina yhtä terävästi ajan hermolla, siis!