Paradise Lost - Tragic Idol (2012)

Tämän tekstin oksentaminen näppäimistön kautta eetteriin on kestänyt tavallista hieman pidempään (jopa nykyisellä aikataulullani), koska ostin Tragic Idolin varsin äskettäin. Pidän Paradise Lostin Tragic Idolia edeltävästä tuotoksesta, kerrassaan passelista Faith Divides Us - Death Unites Us -lätystä sekä Tragic Idolia seuraavasta The Plague Withinistä, joten kävisi järkeen, että myös Tragic Idol kolisisi kotiin ja kovaa. Siinä, rakas logiikkaa alleviivaava Lukijani, olisit väärässä. Voin yrittää selittää, miksi näin on, mutta lopputulos tulee olemaan silkkaa dadaa.

Siis, ennen kuin yritän arvuutella levyn toimimattomuuden syitä, on mainittava, että Tragic Idol ei ole huono levy, eikä edes keskinkertainen - jos se edeltäisi FDUDUU:ta, saattaisin pitää siitä enemmän, koska silloin FDUDUU olisi pidemmälle kehitetty versio Tragic Idolista. Olen luultavasti liian kriittinen levyä kohtaan, koska se on oikeasti ihan kelpo kiekko - hyvä, mutta ei mitään sen enempää. Se ei vangitse mielikuvitustani, se ei vaadi lisäkuunteluita, se ei ole mitään muuta kuin kelvollinen levy. Olen kuunnellut sen nyt lähemmäs kaksikymmentä kertaa, enkä vieläkään saa siitä sen enempää mielipidettä irti kuin ympäripyöreän "se on vain kelpo levy". Yksi syy tähän saattaa olla se, että Tragic Idol tuntuu välityöltä kahden selvemmin itsenäisiltä tuotoksilta soundaavien levyjen välissä: levyltä puuttuu FDUDUU:n hyvin spesifi tunnelma, mutta toisaalta se ei myöskään ole flirttaile yhtyeen alkuaikojen deathdoomin suuntaan kuten The Plague Within. Tragic Idol on se, mitä jää näiden kahden paremman levyn väliin.

Tuntuu törkeältä ja julmalta ja täysin asiattomalta sanoa näin, koska ihan oikeasti Tragic Idol on hyvä levy. Joku Fear of the Impending Hell on hieno kappale, jonka kertosäekoukku on yksi parhaita, jota Paradise Lostilla on tarjota. Mutta kun kokonaisuutena levy ei vain lähde. Ei millään. Se jää pelkäksi soitteluksi. Nick Holmes laulaa hienosti, revittelee äänihuuliaan epätoivoiseen huutelunkaltaiseen raspiin, ja silti - kaikesta tästä huolimatta - en saa levyyn samanlaista otetta kuin kahteen muuhun monesti tässä tekstissä mainitsemaani levyyn. Biisit vain eivät kiinnosta niin paljon, että tahtoisin paneutua niihin samalla innolla. Kenties olen yrittänyt liikaa tykätä tai olla tykkäämättä levystä, mutta jos ihan totta puhutaan, tällä hetkellä, kiistämättömästä laadustaan huolimatta, Tragic Idol lähinnä ärsyttää. Olen kuunnellut levyä hampaat irveessä ja otsa rypyssä, yrittäen keksiä jotakin sanottavaa siitä ja sen kuuntelemisesta on tullut työtä. Siksi, osaltaan, olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista: koska en ole keksinyt mitään järkevä ja koska mielestäni minun pitäisi keksiä jotain järkevää sanottavaa tässä ja nyt, mutta tämä on typerää, sillä mitä minun pitäisi oikeasti antaa tapahtua, on antaa levylle tilaa ja antaa sen kasvaa omaa vauhtiaan ja omana aikanaan. Tämä on mahdollista blogin kanssa, mutta ei muun musakirjoittelun kanssa, joten miksi yritän väkisin? Miksi en voi vain sanoa, että ei lähde, ei vielä, ei tällä hetkellä, vaan miksi mitää vängätä, jälleen? Hyvä levyhän siinä tohinassa menee pilalle.