Turmion Kätilöt - Technodiktator (2013)

"Kaikkea paskaa sitä tuleekin ostettua." Tämä oli kommenttini, kun tajusin, että kyllä vain, lisään Turmion Kätilöitä pitäisi blogissa käsitellä. Ostin levyn aikoinaan, melko pian Technodiktatorin ilmestymisen jälkeen, koska halusin (en muista miksi, ehkä olin innostunut bändistä muutaman minuutin ajaksi) täydentää kokoelmaani kolmannella Kätilöiden levyllä ja kysyin kaveriltani, joka on (Luoja/Saatana häntä auttakoon) paremmin perehtynyt Kuopion hullujen musiikkiin, mikä olisi paras yhtyeen myöhemmistä kiekoista. Hän sanoi, että uusin on paras... tai ainakin vähiten huono. Tätä tekstiä kirjoittaessani olen selaillut MetalStorm.net:in listausta ja arvosanoja Kätilöiden diskografiasta ja interwebsin konsesus tuntuu olevan, että Technodiktator on muista Kätilöiden levyistä eniten huono. Kumpi levy siis oikeasti on? En tiedä enkä välitä.

Technodiktator on juuri niin tavanomaista Turmion Kätilöitä kuin vain olla ja voi. Sama dadaistinen lyriikka, "jumputus = groove" -mentaliteetti ja "mehän ei jätetä mitään ideaa käyttämättä" -sävellystyöskentely. Kyllähän levyn kerran kuuntelee loppuun, mutta eipä siitä juuri mitään mieleen jää. Paitsi se, että kerran oltiin Frederik ja Olof Palme sekä Nykänen. Jos keskinkertainen radiorenkutus ja sinkkubiisi on levyn parasta tarjontaa, ei taso ole kovin korkealla. Lisäksi, levy on säälittävän lyhyt, kun viimeinen biisi To Be Continued Act 1 ei tahdo oikein täyttää biisin määritelmää ja kestää siinä samalla karvan alle yhdeksän minuuttia. Jos on kuullut yhden Kätilöiden levyn, on kuullut Technodiktatorin eikä ole menettänyt mitään merkittävää.

Joo, onhan muutoksen peräänkuuluttaminen hieman tylsää valittamista, mutta jatkuva musiikillinen muutos vs. fanikunnan odotukset on mielestäni vastakkainasetteluna (metalli)musiikkia eteenpäin vievä voima. Joskus mennään metsään, kyllä, mutta toisinaan luodaan uusia urille seuraaville bändeille. Kätilöt tuntuu sanoutuneen irti moisesta touhusta ja vain tekevän sitä samaa levyä kerta toisensa jälkeen. Tapa, jolla yhtyeet vastaavat ja kohtaavat jännitteen uudistumisen/degeneraation sekä fanipalveluksen/-loukkauksen välillä, kiehtoo minua syvästi ja ainoa ongelma tilanteessa on se, että monilla muusikoilla on elanto kiinni bändissä ja sen menestyksessä, mikä (luonnollisesti) vähentää kokeiluhalua ja, täten, fanien loukkaamisen mahdollisuutta. Tylsää, kun oikea maailma realiteetteineen tulee taiteellisen itseilmaisun ja -kokeilun tielle; olisi niin paljon näppärämpää vain asua norsunluutornissa.