Wolfheart - Winterborn (2013)

Tuomas Saukkonen teki yhdessä välissä pari levyä vuodessa mm. Before the Dawnin ja Black Sun Aeonin kanssa (tai, oikeammin, nimien alla), mutta 2012/2013 hän ilmoitti laittavansa kaikki projektit jäihin ja keskittyvänsä yksinomaan Wolfheartiin, jonka esikoislevy Winterborn ilmestyi omakustanteena (tästä en ole varma, mutta ainakaan fyysisestä kiekosta en mistään löydä lafkojen infoja, joten oletan sitä omakustanteeksi). Projektin piti olla vain studiobändi eli käytännössä Saukkonen (kaikki instrumentit muutamaa skittasooloa lukuun ottamatta) ja vaihtuvia muita jäppisiä täydentämässä osaamista, mutta aika pian Winterbornin jälkeen bändiin vakiintui laadukas miehistö ja keikkalavoja alettiin kiertää - samoin lafka löytyi alle/tueksi, joten se siitä tee-se-itse-mentaliteetistä.

Esikoislevy, kuitenkin, on ilmeisesti puhtaimmillaan Saukkosen visio omasta musiikillisesta origostaan, ja on pakko myöntää, että kiekko on vakuuttavaa kuultavaa: soundit ovat komeat, biisimateriaali laadukasta (joskin Saukkosen omien arkkityyppiratkaisujen ryydittämää) ja tunnelmaskaala levyn läpi päräyttävää viuluista/selloista/mistä lie bläkkikseen ja, tietenkin, melodöödikseen. Jos tällaisesta musasta yhtään pitää, ei Winterbornia parempaa ole tarjolla, jos sivuuttaa Wolfheartin kaksi myöhempää tuotosta. Jo pelkästään musavideobiisi, melkein kahdeksan minuuttia kestävä Routa Pt. 2 on niin saatanallisen komeaa kuultavaa, että vaikka sitä kuuntelisi kesähelteellä kaupungissa, mielikuvamatka suuntautuu pohjoisiin talvimetsiin. Kuten tarkoitus lienee olleenkin, Winterborn on kaikki parhaat Saukkosen ratkaisut/ideat/biisit samalla levyllä, ilman kiirettä ja ylibuukattua ja -työllistettyä sävellysaikataulua; biisien kehittämiselle annetaan se aika ja tila, jonka ne tarvitsevat muuntuakseen hyvistä erinomaisiksi.

Heitetään pseudofilosofinen kyssäri ilmoille: pitäisikö muidenkin muusikoiden tehdä vastaava ratkaisu, heivata nykyinen/nykyiset bändit vittuun ja aloittaa puhtaalta pöydältä ilman vanhaa taakkaa. Julkaista vaikka omakustanteena yksi levy ihan vain sitä musiikkia, jota itse haluaa tehdä - ei ajattelisi liikoja sitä, mitä muut odottavat ja haluavat ja vain tekisi itseä varten niin hyvän levyn kuin vain suinkin kykenee. Riskinä on tietenkin se, että jos elanto on kiinni ahkerasti keikkailevan ja levyttävän bändin saatavista, koko henkilökohtainen talous sujahtaa roskakoriin ja jos Sitä Iänikuista Sooloprokkista kuskailee päätoimisen ja leipiintyneitä biisejä veivaavan pakkopullabändin rinnalla, levy jää helposti valmistumatta. Mutta, jos mietitään pienempiä bändejä, joilla on jonkinlaista fanikuntaa muttei missään nimessä suurta kansansuosiota ja jos leipiintymisaste on korkealla, miksi ei? Mitä hävittävää on - pieni tulonlähde, joka tuskin muodostaa edes kovin suurta tienestiä. Puhumattakaan siitä, että radiosoittoeurot kilisevät edelleen tilille, kun eihän radiossa veivata kuin vanhoja hittejä, sillä kuka hullu nyt uutta musiikkia kuuntelisi, kun se vanha oli kuitenkin parempaa ja takuulla nostalgisempaa. En ala nimetä bändejä, jotka voisivat harkita jotakin ehdottamani kaltaista, mutta osaan suoralta kädeltä heittää läjän nimiä, joille mainittu ratkaisu saattaisi olla taiteellisesti kannattava. Taloudellisesta kannasta en tiedä mitään, mikä kaltaiseltani humanistilta onkin oletusarvo, am I right?