Kalmah - The Black Waltz (2006) & Katatonia - The Great Cold Distance (2006) & Kamelot - Haven (2015)

Tällä blogitekstillä on hassu teema: Ka-alkuisia bändejä, joita en ole aiemmin tajunnut täysin, mutta joita yritän jälleen tajuta. Bear with me.

Kalmah on, edelleen, niitä yhtyeitä, joista minun pitäisi kaiken järjen ja järjettömyyden perusteella olla into pinkeänä, mutta kun ei vaan lähde. Olen jo aiemmissa kirjoitelmissani yrittänyt käsitellä sitä, mistä tuo... jos ei nyt inhoni, niin ymmärtämättömyyteni... on kummunnut. Muistaakseni (en jaksa tarkistaa) tulin siihen tulokseen, että Kalmah ei ole riittävän överi missään tekemässään jutussa: lyriikat ovat tavallisia, soitossa ei ole älytöntä teknisyyttä, musiikista puuttuu taidemetallinen tunnelmallisuus, biisit eivät ole tarttuvia eivätkä vastaavasti myöskään mitenkään erityisen koukeroisia. Kaikissa aspekteissa musiikissaan Kalmah jää juuri sinne uncanny valley -akselille, josta en ole saanut hilattua sitä ylös.

The Black Waltz on monien mielestä yhtyeen paras levy ja siltä löytyy paras yhtyeeltä koskaan kuulemani kappale, The Groan of Wind, mutta jälleen... Ei vaan lähde. Petri Kokko on riittävä muttei poikkeuksellinen örisjä. Sävellystyö on riittävää muttei huikeaa. Ja niin edelleen, jälleen, aina. Olen kuunnellut levyn nyt liioittelematta viisitoista kertaa, mutta jokaisella kerralla olen laskenut biisejä ja minuutteja sen päättymiseen. Mitään vikaahan levyssä ei ole, mutta se ei tee mielestäni mitään osa-aluetta niin hyvin, että saisin koko musiikillisen paletin naksahtamaan kohdilleen sen kautta. Esimerkiksi Opeth aukeaa minulle ajoittain juuri Mikael Åkerfeldtin örinöiden kautta, Bob Dylan lyriikoillaan ja niin edelleen. Kalmahilla ei ole mitään poikkeuksellista, joka ohjaisi kuunteluani haluttuun suuntaan. Ehkä taas parin kuukauden tai vuoden päästä annan yhtyeelle uuden mahdollisuuden (Palo on kuulemma kova kiekko), mutta nyt haluan levyn vain pois silmistäni.

Katatonia on toinen bändi, jolle olen mielestäni antanut useita mahdollisuuksia ja jonka kanssa olen päässyt lähelle ymmärrystä, mutta ymmärrykseni on hiipunut pois. Yhtyeen klassikkona pidetty (Åkerfeldtin örinöillä ryyditetty, huom.!) Brave Murder Day on hyllyssäni, lähes kuuntelematta; myöhempi Tonight's Decision on soinut useammin, mutta sekään ei ole tuntunut mitenkään erityisen omalta. Yhtyeen "depressive rock/metalliksi" luokiteltava musiikki on kuin Sentencediä ilman parasta tarttuvuutta tai sysimustaa huumoria.

The Great Cold Distance on kuulemma mestariteos. Itse en saa siitä paljoakaan irti. Kappaleet ovat varsin simppeleitä neliminuuttisia ralleja, jotka kyllä kuuntelee, mutta kun niitä on levyllä kaksitoista eikä niiden välillä ole suurta variaatiota, mielenkiintoni hiipuu samalla tavalla kuin ymmärrykseni yhtyeen varhaisemmista mestariteoksista. Jonas Rensken vokaalit ovat makuuni liian ohuet, vaikka ne sopivatkin erinomaisesti yhtyeen soundipalettiin - mutta, kuten biisien kohdallakin, ne eivät riitä kantamaan maaliviivalle saakka, ainakaan minulle. Monet muut kuuntelijat tuntuvat olevan sillä kannalla, että mitään tätä parempaa ei ole eikä tarvitsekaan olla (8.7 on korkea keskiarvo MetalStormissa). Levyn kuuntelun jälkeen saatan valikoida minkä tahansa levyn biiseistä ja miettiä, että täähän oli ihan hyvä biisi, miksi olen näin kriittinen tätä kohtaan, mutta kun kuuntelen toisen biisin, muistan. Liian monotonista, liian ponnetonta, liian helposti taustamusiikiksi taantuvaa.

Kamelotista olen pitänyt jo aiemmin, sanotaan se nyt tähän alle. Etenkin yhtyeen kultakauden levyt (2001 - 2007) ovat kovia kiekkoja, mutta ennen yhtyeen uusinta, The Shadow Theorya - jota ilmeisesti kaikki muut kuin minä pitävät yhtyeen heikoimpana sitten alkuaikojen - nykymuotoinen Kamelot ei lähtenyt kunnolla. Myönnän, että monet väliin jäävistä levyistä käväsivät luureissani vain pikaisesti, mutta käväisivät kuitenkin. Annoin The Shadow Theorylle erittäin korkean arvosanan Impessä enkä kadu sitä tippaakaan, koska se levy avasi minulle uudelleen tien Kamelotin maailmaan. Samalla kun se avasi väylän bändin pariin, tiesin joutuvani levyostoksille.

Havenin, yhtyeen toiseksi uusimman levyn, löytäminen ei ollut kuitenkaan niin simppeliä: vaikka levy on vain pari vuotta vanha, sitä ei ole missään midpricena tai edes täyshintaisena. Onnistuin kuitenkin, ilmeisen kovalla tuurilla, bongaamaan yhden kappaleen erään suomalaisen levykauppaketjun myymälästä ja vaikka kiekko oli lähes täyshintainen, ostin sen.

Ja helvetin hyvä niin: Haven on vähintään yhtä hyvä kuin The Shadow Theory. Koukkuja, huikeita melodioita, Tommy Karevikin päräyttävät laulut, jättimäinen määrä uudelleenkuunteluarvoa, ei yhtään huonoa biisiä... Kyllä kelpaa, ai saatana. Olin jo ensimmäisen biisin, Fallen Starin, jälkeen leuka lattiassa - ai näinkö hyvää settiä tää olikin, miksi en ollut aiemmin häkeltynyt tästä? Leuan keräilyssä on kulunut nyt joitakin viikkoja, ehkä kuukausia. Häikäisevä levy, kovan hintalappunsa arvoinen, monin kerroin.

Gojira - Magma (2016) & Hammerfall - No Sacrifice, No Victory (2009) & In Flames - Sounds of a Playground Fading (2011)

Tällä blogitekstillä on hyvin spesifi teema: bändit, joilta olen aina odottanut enemmän. Yhteistä genreä poppoilla ei ole, mutta samankaltaista ei-vaan-lähde-meininkiä kylläkin.

Taidan olla maailman ainoita äärimetallidiggareita, joka ei vieläkään tajua Gojiran hienoutta. Olen ollut lähellä ymmärrystä monta kertaa – edellisen kerran, kun kuuntelin From Mars to Siriusin, olin karvan päässä valaistumisesta – mutta vieläkään en ole aivan varma, mikä näistä fransmanneista tekee niin kiehtovan. Kyllä, progea on; kyllä, Duplantierin veljekset soittavat ihan julmetun hyvin; kyllä, riffien vähyyskään ei enää ärsytä samalla tavalla. Silti jokin hannaa vastaan, kerta toisensa jälkeen. Voin kuunnella The Heaviest Matter of Universe -tasoisen biisin koska vain ja olla (vertauskuvallisesti) muna pystyssä ja (kirjaimellisesti) niska hellänä sen jälkeen, mutta levykokonaisuuden ajan yhtye ei ole vieläkään onnistunut saamaan minua kelkkaansa.

Magma on yhtyeen fanien keskuudessa polarisoivin levy: se on minimalistisempi kuin pari sitä edeltävää lättyä ja mittakin on typistetty alle kolmeen varttiin. Kenties sen takia se on puhutellut minua enemmän kuin vaikkapa mestariteosstatuksen haalinut From Mars to Sirius: Magma tuntuu raa’alta, silottelemattomammalta, välittömältä. Musiikin ”melkein mutta ei siltikään” -tyylinen vieraus tai etäisyys tai jokin muu ympäripyöreän runollinen sana hannaa edelleen vastaan. Esimerkiksi Silvera omaa häijyjä riffejä, Joe Duplantier päästelee ilmoille päheitä karjahduksia ja kitaralla loihditaan maagisia melodioita, mutta koko ajan musiikki kuulostaa siltä, kuin se olisi lähtökuopissaan oleva kilpahevonen, jota ei koskaan päästetä radalle. Ehkä sitä ei halutakaan päästää ja vaikutelma on tietoinen – en yllättyisi – mutta minä en vain saa siitä irti riittävästi innostuakseni siitä. Silti, ehkä jonakin päivänä kaikki loksahtaa kohdilleen ja luukutan yhtyeen tuotantoa yötä päivää – kaikki ainekset siihen ovat kohdillaan, mutta keitos ei silti maistu.

Hammerfall, puolestaan, ei ole mielestäni ole koskaan ollut erityisen kiinnostava yhtye ja vuosien saatossa se on muuttunut kerta toisensa jälkeen enemmän parodiaksi itsestään kuin oikeaksi bändiksi. Vanha vitsi siitä, että Hammerfallin levyjen parhausjärjestys on sama kuin ilmestymisjärjestys meni romukoppaan vuoden 2014 (r)Evolutionin myötä, mutta irvileuat ovat päässeet aitauksestaan kertomaan, että sitä seurannut Built to Last oli taas selvä askel alaspäin eikä (kirjoitushetkellä) tulevaa Dominationia markkinoitu mitenkään hyvällä (vaan jäätävän paskalla) biisillä.

Yhtyeen musiikillisen tason syöksykierteen aikana svenssonit pistivät ilmoille No Sacrifice, No Victory -lätyn, joka on oppikirjaesimerkki kaikista niistä virheistä, mitä yhtye on musiikissaan vuosien aikana viljellyt: mitäänsanomattomia hokemakertsejä, ennalta-arvattavia biisejä ja ylimittainen levykokonaisuus. Tähän päälle kun läntätään lapselliset uholyriikat, niin huoh, kuka tätä paskaa jaksaa? Olen kuunnellut levyn nyt viitisen kertaa enkä vieläkään muista mitään muuta levystä kuin avaus- ja sinkkuraidan Any Means Necessary ja The Knackin My Sharona -raiskauksen – eikä kumpikaan muistu mieleen hyvällä tavalla. Any Means Necessary jäi mieleen jo ilmestymisensä aikoihin biisinä, joka saavuttaa kliimaksinsa ennen kertosäettä: biisin dramaattisin osio on bridge säkeistön ja kertsin välillä ja kun kertsi saapuu sen jälkeen, koko biisi lässähtää pahasti. Mitä vähemmän My Sharonasta voi sanoa, sen parempi. Kaikki biisit näiden ääripäiden välillä ovat vain sitä samaa, mutta huonommin kuin aiemmin tai (r)Evolutionilla. Turhauttava bändi.

Turhauttavista bändeistä puheenollen: In Flames jaksaa pettää kerta toisensa jälkeen. Yhtyeen 1990- ja 2000-luvun alun levyt ovat olleet aikoinaan tärkeitä metallidiggailukehitykselleni ja pidän niistä yhä, osittain edellä mainitusta syystä. Silti, vielä Come Clarity oli ihan kelvollinen tekele, vaikka sen vertaaminen Colonyn tai edes Reroute to Remainin tasoiseen lättyyn on vääryys. Pian Come Clarityn jälkeen luovutin In Flamesin kanssa moneksi vuodeksi ja aina kun yhtyeeltä oli uusi levy tulossa, kuuntelin sinkkubiisin ja sanoin, että taas tätä vitun paskaa. Olen yrittänyt lieventää antipatiaani nykymuotoista In Flamesia kohtaan käymällä yhtyeen keikalla ja ruotimalla uusimman levyn läpi podcastissa, mutta ei siitä mihinkään pääse: yhdentekevää musiikkia yhtyeeltä, joka aiemmin teki niin omaperäistä ja toimivaa musiikkia.

Sounds of a Playground Fading on monien mielestä nykyisen In Flamesin vähiten huono levy. No, se – kuten Hammerfallin levykin – oli halvalla tarjolla ja ennakkoluulojen haastaminen on aina hyvästä. Ja, ilokseni voinen mainita, että se ei ole läheskään niin paha kuin aluksi pelkäsin: noin puolet biiseistä on siedettäviä, ajoittain jopa hyviä. Esimerkiksi Where the Dead Ships Dwell, All for Me ja Fear Is the Weakness ovat ihan päteviä ralleja. Ne loput biisit ovatkin sitten asia erikseen. Koko levy voisi päättyä The Atticin myötä eikä kukaan menettäisi mitään – jo The Attic on niin typerä ralli, että vitutuskerroin kipuaa eskponentiaalisesti, mutta kaikki biisit sen jälkeen tuntuvat jälkiajatukselta. Voisin hyvinkin elää maailmassa ilman Jester’s Dooria tai Liberationia. Helposti. Levyn alkupuolen ajan aloin epäillä, olinko ennakkoasenteessani sittenkin väärässä, että voisiko In Flames sittenkin olla ihan kuuntelukelpoinen yhtye, mutta onneksi levyn jälkipuolisko muistutti realiteeteista. Katsotaan taas kymmenen vuoden kuluttua uudelleen, In Flames, josko standardini olisivat siihen mennessä romahtaneet.

While Heaven Wept - Fear of Infinity (2011) & Wizard - Thor (2009) & Iron Fire - On the Edge (2001)

Edellisestä blogitekstistä on taas kulunut aikaa. Normaalisti väittäisin, että olen ollut kovin kiireinen ja niin edelleen, mutta tällä kertaa se jopa on totta: olin pari viikkoa sitten työ- ja lomamatkan yhdistäneellä viikon reissulla, sen jälkeen painanut (käytännössä) kahta työtä rinnakkain ja hoidellut muuttoakin vielä. Jos siis levyblogin päivittäminen on jäänyt roikkumaan, sen ei pitäisi olla mikään ihme keskimäärin kenellekään. Suunnitelmissani on parikin kärsimystoleranssia, jahka ehdin viettää kokonaisen päivän kotosalla ja tuskailla läpi kolme (oletettavasti) huonoa levyä yhdeltä istumalta; tavallaan tämän tekstin voi pitää eräänlaisena esiasteena yhdelle miettimistäni kärsimystoleransseista.

While Heaven Wept on yhtyeenä kiinnostava tapaus: bändi aloitti tekemällä doom metallia, mutta tälle vuosikymmenelle tultaessa musiikki otti pari käännettä yllättävämpään suuntaan. Yhtyeen viimeisin levy Suspended at Aphelion (2014) on tyyliltään… öh, bear with me, doomahtavaa progepoweria, jossa pääpaino on sanalla proge. Sanat ”doom” ja ”power” eivät yleensä sovi keskenään samaan genremääritelmään, mutta niin ne vain While Heaven Weptin kanssa on mahdutettu vähintäänkin erikoiseen blendaukseen. En ole aivan samaa mieltä määritelmän kanssa, koska Suspended at Aphelion ei ole kovin power, mutta yksiulotteisesta sävellystyöskentelystään huolimatta se oli ihan kelvollinen levy.

Fear of Infinity edeltää Suspended at Aphelionia kolmella vuodella ja vasta sitä kuunnellessa käsitin, mitä genremääritelmällä on haettu: soundissa proge, doom ja power iskevät yllättävän luontevalla tavalla yhteen. Joskus rämistellään tuplabasarien tahdissa, joskus hidastellaan (synavetoista) doomia mukaillen ja solisti Rain Irvingin voisi tulkintansa perusteella helposti kuvitella pinkfloydmaisen progeyhtyeen keulille. Esimerkiksi Obsessions Now Effigies toimii oivallisena indikaattorina siitä, kuinka nämä moninaiset elementit voivat kohdata ja muodostaa koherentin kokonaisuuden – kun sitä vielä seuraa tunnelmallinen Unplenitude (joka on, Irvingin maneerisen laulumelodiatyön mukaisestikin, kuin suoraan Suspended at Aphelionilta), palaset loksahtelevat paikoilleen. En tiedä, onko Fear of Infinity erinomainen levy, mutta se on epäilemättä hyvä levy – jotain, mitä kahdesta seuraavasta tämän blogitekstin levystä ei voi sanoa.

Wizard on minulle synonyyminen tusinapowerin – jota olen joskus kutsunut kolmeneuronpoweriksi – kanssa. Joskus nuoruusvuosina innostuin… no, innostua on hieman liian vahva sana, mutta diggailin, ainakin… yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä Head of the Deciever ja Odin, jotka ovat mielestäni edelleen ihan pätevää tekemistä, oman erinomaisen ahtaan genren sisällä. Arvostelin Imperiumiin kerran parikin Wizardin levyä yhdeltä kerralta ja viimeistään arvosteluhommien myötä olen käsittänyt, miten huonoperusteinen Wizard-diggailuni on ollut: bändin soundi on niin geneerinen kuin mahdollista ja pitkä levytysura on suorastaan häkellyttävä fakta, kun ottaa huomioon miten turhanpäiväistä yhtye parhaimmillaan ollut, niistä heikommista levyistä puhumattakaan.

Ostin Thorin ihan vain, koska se oli halvalla ja halusin tyhjentää progeiluun ja Bob Dylaniin taipuvaisen levypalettini suoralla jyystöllä. Ja huoh miten oikeassa olinkaan. Thor on niin turvallinen levy, että jopa Iron Savior alkaa kuulostaa omaperäiseltä tämän rinnalla. Yksitoista biisiä, reilu kolmevarttia kestoa ja tasan nolla omaperäistä ideaa. Viikinkitematiikka yhdistettynä poweriin, kuinka omaperäistä! Kömpelöä englantia, kuinka ihastuttavan freesiä saksalaisen voimametallin kentällä! Hokemakertsejä, joita voidaan sitten huudattaa keikoilla, joille kaikki kolme fania jaksavat saapua – tämä on innovaatioista suurin! Mutta Thor ei ole, ihan oikeasti, mitenkään huono levy – läpikotaisen mielikuvitukseton ja yllätyksetön, kyllä, mutta ei huono. Solisti Sven D’Anna on, edelleen, mielestäni enemmän kuin riittävän hyvä solisti Wizardin kaltaiselle yhtyeelle. Vaikka tällaista kiekkoa on vaikea suositella kenellekään, joka on jo kuullut useamman kuin yhden power metal -levyn, aitoa paskaa on vasta luvassa.

Tuottaa minulle tasan ei yhtään nautintoa sanoa, että Iron Firen kakkoslevy On the Edge on ihan järisyttävän paska levy. Se on juuri sellainen turhanpäivänen, vuosituhannen taitteen kolmeneuronpowerkiekko, jollaisten kuuntelemisesta pitäisi saada vitutusverorahoja. Kyllä, Marin Steene on hyvinä päivinään näppärä säveltäjä ja kelvollinen solisti, mutta jo ensimmäinen hänen laulamansa säkeistö The End of It Allissa ärsyttää niin saaaaaatanasti: ”breaking down the eaöyöyöy”. Kyllä mä vibran käsitän, mutta onko sen pakko olla noin kokonaisvaltaisen vittumainen ja kiinteä osa laulumelodiaa? Jo tässä vaiheessa, ekan varsinaisen biisin ekan säkeistön ekassa säkeessä, tekisi mieli heittää levy seinään; myöhemmin inho levyä kohtaan muuttuu entistä syvemmäksi eikä seinään heittäminen enää riitä, ja nestemäiseen typpeen upottaminen muodostuu pelkästään annihilaatioprosessin ensimmäiseksi askeleeksi. Pelko pois, ei mulla ole nestemäistä typpeä, joten fantasian tasolle jää – lisäksi, onpahan hyllyssä taas yksi lisälevy, jolla ärsyttää kavereita juomapelimeiningillä. Tokassa varsinaisessa biisissä on kertosäkeessä joku saaaaaatanan ärsyttävä efekti, joka kuulostaa autenttisesti siltä, että kyllä vain, hammaslääkärin pora sattui lipsahtamaan alaleuasta korvakäytävään.

Monet varmasti lukevat kuvaukseni levystä, etsivät sen suoratoistopalvelusta ja kuuntelevat sen ajatellen, että eihän tämä nyt niin huono ole. Ei sitten, kai, mutta juuri se näennäisen pätevä musisointi tekee levystä niin julmetun rasittavan kuultavan: kun kaikki Steenen suustaan päästämät yninät asettuvat kontrastiin muodollisesti pätevään riffittelyyn, vitutuskynnys kasvaa eksponentiaalisesti. Vielä kun vaakakuppiin asettaa sen, että Iron Fire on myöhemmin tehnyt hyviä levyjä – parin vuoden takainen Among the Dead on edelleen kirjoissani kelpo tapaus – saa On the Edgen kuulostamaan vielä entistä hämmentävämmin sietämättömältä tapaukselta. Millaisia mehuja pitää juoda, että näin läpensä surkeita ratkaisuja ei tule kyseenalaistaneeksi? Jakakaa sitä eteenpäin, pisara kerrallaan, lääkkeenä George R. R. Martinin ja Jari Mäenpään perfektionismeihin, niin saataisiin joskus Winds of Winter luettavaksi ja Time II kuunneltavaksi. Mutta, jos siellä Tanskan suunnalla tätä luetaan, älkää nyt helvetti enää itse kaikkea kitatko, perkele.

Bob Dylan - Bringing It All Back Home (1965) & Bob Dylan - Blood on the Tracks (1975)

Dylan, Dylan… Tätäkö se antiheviherääminen teettää? Että hankkii kaksi Bob Dylanin levyä parin päivän sisään? Että luukuttaa niitä lähes yksinoikeudella? Helvetti, toisen kanssa tein jotakin sellaista, mitä yleensä välttelen: tilasin sen kauppaan odottelun ja kiertelyn sijaan.

Bringing It All Back Home on uudemmista Dylan-hankinnoistani musiikillisesti puhuttelevampi, kiitos rämisevämmän ja rokkaavamman yleisilmeen. Tai siis, yleisilmeen sijaan ensimmäisen puoliskon ilmeen. Levy on kaksijakoinen tapaus: toisaalta sen ensimmäinen puolisko on rokkaavampaa, melkein autotallirockilta soundaavaa rämistelyä – kuuluisa Subterranean Homesick Blues on levyn avausraita – ja jälkipuolisko tutumpaa, turvallisempaa ja minimalistisempaa folk-Dylania. Uskallan väittää, että Bringing It All Back Home on helpoin niistä Dylanin levyistä, jotka omistan, ainakin kaltaiseni hevijäärän näkökulmasta, koska se tarjoilee hivenen tuttua ryminää ja runttaa (helvetti, Outlaw Blues menee jo atonaaliseksi!) mutta silti sieltä löytyy paljon sitä Dylania, josta hänet yleensä tunnetaan. Minulle levyn biiseistä ovat kolahtaneet parhaiten tähän mennessä tajunnanvirtamainen Bob Dylan’s 115th Dream sekä yhtä aikaa koskettava että tarttuva It’s Alright Ma (I’m Only Bleeding) – nämä ovat myös levyn kaksi pisintä biisiä, vaikka eipä sillä Dylanin kohdalla ole niin väliä.

Blood on the Tracks on puolestaan vaikeampi tapaus, sillä se on todella hillitty ja minimalistinen levy. Se taitaa olla akustinen – joskaan ei pelkästään Dylanin esittämä. Juuri musiikillinen vähäeleisyys sopii levyn tunnelmaa todella hienosti, koska sanoitukset ovat abstraktien sanailotulitusten sijaan henkilökohtaisia kertomuksia, joissa Dylan ruotii avioeroaan. Etenkin avausraita Tangled up in Blue on pysäyttävää kuultavaa, kiitos kolmella eri aikatasolla kulkevan rakkaus- ja erotarinan. Myös esimerkiksi If You See Her, Say Hello kuvaa aikuismaista lähestymistapaa parisuhteen päättymiseen turhan ja rasittavan angstimelodraaman sijaan. Blood on the Tracks on henkilökohtainen levytys, jota monet pitävät Dylanin parhaimpiin kuuluvana, mutta ainakin minulle se on jäänyt (vielä) hivenen etäiseksi, sillä sen musiikillinen ilme on makuuni turhan yksipuolista. Lisäksi, Idiot Windin kohdalla Dylanin laulu on sen verran rasittavaa yliyrittämistä, että joudun kerta toisensa jälkeen harkitsemaan jaksaako sen mittavan keston kuunnella loppuun saakka.

Kysymys levyjen paremmuudesta on kuitenkin vaikeampi pala, koska ne ovat sen verran erilaisia. Tällä hetkellä, ainakin, menisin sanomaan Bringing It All Back Homea paremmaksi, kiitos sen musiikillisen monipuolisuuden, mutta Blood on the Tracksin lyriikat ovat selvästi parempia ja puhuttelevimpia. Jos kaipaan taustamusiikkia ruuhkametroon, valikoin Bringing It All Back Homen – jos haluan makoilla sohvalla ja kuunnella postmodernin ajan trubaduuria, valikoin Blood on the Tracksin.  Kaikista omistamistani Dylaneista Highway 61 Revisited taitaa kuitenkin viedä kärkipaikan, Desolation Row’n mitalla.

Luca Turilli's Rhapsody - Ascending to Infinity (2012) & Therion - Lemuria (2004)

Kahden levyn yhteisblogiteksti, jälleen. Tämä näyttää olevan uusi formaattini. Minulle se sopii, koska ainakin näin saan joskus jotakin kirjoitetuksi tähänkin blogiin. Vedän nyt myös podcastia (Imperiumi 363) eli blogitekstien vähyys selittyy sillä. Tällä kertaa, kuitenkin, käsittelyssä kaksi pintatasolla erilaista levyä, joilla on kuitenkin paljon yhteistä: molemmat ovat mahtipontista nykymetallia, molemmilla on siniset kansikuvat ja molempia pidetään alagenrejensä parhaimmistona. Toisen kohdalla olen samaa mieltä, toisen en.

Rhapsody-sotku on tavanomainen vitsiaihio meidän melometallidiggarien keskuudessa. Ensin oli Rhapsody, joka teki pari ihan kivaa, sopivan naiivilla tavalla toteutettua power metal -levyä. Rhapsodysta tuli levy-yhtiökiistan jälkeen Rhapsody of Fire – sama bändi, pienellä lisänimellä. Luca Turilli lähti Rhapsody of Firesta ja perusti oman bändinsä, Luca Turilli’s Rhapsodyn. Jossakin välissä Fabio Lione lähti Rhapsody of Firesta ja alkoi kiertää Turillin kanssa nostalgiarahastus-Rhapsodyna; unohtamatta, että Rhapsody of Fire teki nostalgiadollarin perässä juostessaan turhanpäiväisen uudelleenäänityskokoelman The Legendary Years. Hetken ajan oli kolme eri Rhapsodya, joista Luca Turillin iteraatiota pidettiin yleisesti ottaen parhaana – ja erityisesti proggiksen ensimmäinen levy, Ascending to Infinity, lasketaan parhaiden moninaisten Rhapsody-nimikkeiden alle mahtuvien projektien parhaiden plattojen joukkoon.

Odotukseni olivat korkealla, koska pidän Rhapsodyn lapsellisesta mutta hyvin toteutetusta powerista. Ascending to Infinity on kuitenkin ihmeen ponneton levy. Äänimaailma on kuin suoraan metallilla ryyditetty soundtrack, mutta kitarasoundit on rutistettu kuiviksi ja muovisiksi. Lisäksi, kappalemateriaalista puuttuu paras potku. Vain muutaman kerran levy meinaa päästä kunnolla lentoon – Dante’s Inferno omaa hauskan kertosäkeen, Dark Fate of Atlantis on taattu keikkahitti – mutta lässähtää taas. Edes massiivinen päätösraita Of Michael the Archangel and Lucifer’s Fall ei pääse jaloilleen. Hyvä on, eihän tämä huono levy ole, mutta kaukana Rhapsody-nimikkeiden parhaista saavutuksista, sinfonia-powerin parhaimmistosta puhumattakaan. Paras potku ja draivi puuttuvat; kokonaisuus jää kovin hengettömäksi ja munattomaksi.

Toisin kuin Therionin Lemuria, joka potkii perseelle välittömästi. Minulle Therion on aina ollut etäinen bändi, koska olen syystä tuntemattomasta poiminut kokoelmaani vain heidän heikompia levyjään: Gothic Kabbalah vielä menee, mutta Sitra Ahra on ajanhukkaa. Näiden puolittaisten tai täysveristen pettymysten jälkeen olen karsastanut koko bändiä, mutta päätin antaa mahdollisuuden, kun kerran yhtyeen parhaaksi väitetty levy löytyi edukkaasti, pitkän etsinnän jälkeen.

Onneksi annoin mahiksen, sillä Lemuria on erinomainen levy. Se ei ole ylimittainen (ota opiksesi, Beloved Antichrist), se omaa oikeita biisejä (ota opiksesi, Sitra Ahra) ja sinfoniaelementti on kiinteästi osa soundia (ota opiksesi, Epica). Esimerkiksi avausraita, päälle välittömästi rullaava Typhon omaa kuorolaulua ja sinfoniaorkesteria, mutta on kuitenkin muutakin kuin soundtrackia. Se on ihan oikea biisi, ja vielä hyvä sellainen. Kaikilla Lemurian biiseistä on riittävän omanlainen ilmeensä, että ne jäävät mieleen, mutta siitä huolimatta paketti pysyy kasassa eikä sirpaloidu sekametelisopaksi. Esimerkiksi Three Ships of Berik on folkahtavuudessaan suorastaan iloinen, örinälauluistaan huolimatta. Lemuria toimii lyhyenä perehdytyksenä siitä, miten sinfoniametallia pitäisi tehdä siten, että sekä sinfonisuus että metallisuus tukevat toisiaan. Ei tarpeetonta paisuttelua, vaan koherenttia ja tiedostavaa rakentamista.

Deathchain - Death Gods (2010) & SepticFlesh - Codex Omega (2017)

Sinfoninen ja mahtipontinen death metal on päheä genre, siitä ei pääse mihinkään. Kun örinään, julmetun nopeisiin rumpuihin ja riffeihin länttää päälle paisuttelevia elementtejä, kontrastista syntyy mielikuvitusta kutkuttava cocktail. Sen voi myös tehdä monella tavalla.

Tavoista tavanomaisempi ja helpommin toteuttava on lähestymistapa, jota kutsun kosmisen kauhun tulokulmaksi. Siinä death metaliin ei ympätä sinfoniaorkesteria tasapainottamaan ja varioimaan paahtoa, vaan tekninen kikkailu asetetaan tukemaan lovecraftilaista, koukeroista ja lonkeroista äänimaisemaa. Jotakin tällaista tekee myöhempi Deathchain, joka on kulkenut kauas death-thrash-juuriltaan. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ovat merkkipaaluja thrashin ja deathin rajapinnalla liikuskelevassa metallissa, mutta kolmoslevy Cult of Deathin myötä porukka on siirtynyt tukevammin kuolometallin piiriin. Cult of Death oli hapuileva kiekko, jota voi hyvällä omatunnolla kutsua yhtyeensä heikoimmaksi kokonaisuudeksi, mutta onneksi taso parani nopeasti. Death Eternal -lättyä en omista, mutta Death Gods ja (kirjoitushetkellä viimeisin) Ritual Death Metal sen sijaan löytyvät hyllystä; näistä Death Gods on uudempi hankinta.

Death Gods on pätevä kiekko, joka luikertelee juuri kosmisen kauhun tulokulman kautta mahtipontisen deathin saralle. Biisit ovat nopeita, intensiivisiä ja rajuja, mutta niissä on silti viipyilevyyttä, pinnan alla luikertelevan entistä suuremman kauhun tunnetta. Pelkästään päätösraita Cthulhu Rising kellottaa kaksitoista minuuttia – melkoinen muutos napalmizombeista, eikö niin? Valitettavasti levy ei ole kovin ikimuistettava: mitä enemmän sitä kuuntelen, sen vähemmän samanlaiset biisit erottuvat mielessäni. Kenties minun pitäisi paneutua kuunteluun paremmin, mutta siinä missä Ritual Death Metal, puutteineenkin, onnistuu jumiutumaan takaraivoni kärpäspaperille, Death Gods unohtuu välittömästi. Niitä kuunnellessa biisit ovat hyviä, mutta kuuntelun jälkeen niistä ei vain jää mitään.

SepticFleshin uusin kiekko, Codex Omega, sen sijaan jättää väkevän muistikuvan ja vaikutelman ensikuuntelusta alkaen. Sen lähestymistapa mahtipontiseen kuolometalliin on sinfonisempi ja mukana pauhaa sinfoniaorkesteri (joko aito tai äänipankkikokoelma, en jaksanut tarkistaa). Tämä tekee musiikista monipuolisempaa ja -tahoisempaa kuin Deathchanilla, mutta se ei ole ainoa syy, miksi pidän siitä enemmän kuin Death Godsista. Codex Omega on paremmin sävelletty ja rakennettu. Jokainen riffi on huolellisemmin kasattu, jokainen kappale sisältää omia narratiivejaan ja koukkujaan. Lisäksi solisti-basisti Spiros Antonioun (verrattuna Deathchainin K.J. Khaosiin) monotonisempi örinä toimii paremmin, koska syvä ja hyvällä artikulaatiolla kuorrutettu soundi loksahtaa paremmin osaksi musiikillista palettia kuin K.J. Khaosin korkeampi soundi.

Ehkä tällainen suora vertailu kahden erilaisen bändin levyjen kesken ei ole reilua, mene ja tiedä, mutta minulla on syyni tähän ratkaisuun. Kun kuuntelin Death Godsin ensimmäistä kertaa, en yllättynyt kertaakaan, sillä se vastasi niin huolellisesti ennakkomielikuvaani siitä eikä musiikki ollut kertaakaan ällistystä synnyttävää tykittelyä. Codex Omega yllätti ei pelkästään monipuolisuudellaan, vaan olemalla tismalleen ennakkomielikuvieni mukainen ja pirullisen kova levy. SepticFleshin levy ei välttämättä heitä ainuttakaan täysin puskista tulevaa kierrepalloa, mutta se tekee sinfonisen death metalin niin hyvin, niin hävyttömällä tyylitajulla, että en voi olla ällistelemättä sen kiistämätöntä laatua. Deathchain pyöri soittimessa aikansa, matkaa tästä sitten hyllyyni ja pääsee aina välillä uudelleen koeteltavaksi; SepticFlesh sai vakiopaikan soittimestani.

Swallow the Sun - When a Shadow Is Forced into the Light (2019) & Riverside - Wasteland (2018)

Taide on elämän peili, sanotaan. Joskus se on kuoleman peili. Tämä ajatus yhdistää kahta äskettäin hankkimaani levyä.

Swallow the Sunin edellinen levy, kolmelle kiekolle levittäytynyt Songs from the North oli kolossaalinen projekti mutta onnistunut sellainen: kolmen erilaisen levyn tasapainottelu avasi yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun uusia tasoja. Se oli myös ensimmäinen kitaristi-primus motor Juha Raivion ”terapialevyistä”: hänen kumppaninsa Aleah Starbridge oli sairastunut syöpään ja noin puoli vuotta levyn ilmestymisen jälkeen (kevät-kesällä 2016) hän kuoli. Aleahin kuoleman jälkeen Raivio viimeisteli heidän yhteisen bändinsä, Trees of Eternityn levyn Hour of the Nightingalen ja kirjoitti viikossa Hallattaren levyn No Stars Upon the Bridge (kuten varmaan kaikki käsittävät, nimi on suora viittaus Aleahin taitelijanimeen), jonka kuunteleminen saa kenet tahansa jakamaan Raivion raa’an surun. Samaan aikaan Swallow the Sun toimi Raiviosta irrallisesti, ja monet epäilivät koko yhtyeen loppuvan piakkoin.

Toisin kävi. When a Shadow Is Forced into the Light on uusi, kenties viimeinen luku Raivion terapialevysarjaan. Jos Hour of the Nightingale käsitteli Aleahin elämää (kappalemateriaali, lyriikat ja laulut olivat hänen viimeistelemiään), Songs from the North sivusi sairautta ja No Stars Upon the Bridge kuolemaa, When a Shadow Is Forced into the Light kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Levy on todella melankolinen, kaihoisa ja surumielinen, mutta se ei ole yhtä sietämättömän raaka tunnepläjäys kuin No Stars Upon the Bridge. Musiikilliselta lähestymistavaltaan se on uusi siivu Swallow the Sunin katalogissa, koska soundi on monipuolisempi – kuin kolmelle levylle levitetyn Songs from the Northin monipuolisuus (miinus kaikkein rankin funeral doom) olisi puristettu yhteen, alle tunnin kellottavaan kiekkoon. Mikko Kotamäki päästelee vähemmän örinää, mutta laulaa puhtaasti ja käristen paremmin kuin koskaan ennen – fakta, mihin kiipparisti Jaani Peuhun tausta-/kakkosvokaalit antavat hyvää tukea – enkä usko monenkaan kaipailevan The Morning Never Camen soundia. Kyllä, When a Shadow Is Forced into the Light on erilainen, mutta se on todella kaunis levy; ehkä se ei ole yhtä pysäyttävä kuin No Stars Upon the Birdge, mutta, toisaalta, mikä on?

Jos Swallow the Sunin uusi levy käsittelee läheisen kuolemaa, niin tekee myös puolalaisen Riversiden uusi, Wasteland-niminen kiekko. Myönnän rehellisesti heti alkuun, että minulle Riverside ei ollut entuudestaan tuttu porukka, mutta höpinät yhtyeen uudesta, riipivän kauniista surutyölevystä saivat minut tsekkaamaan musavideoralli Lamentin, joka kolahti, kovaa. Riverside ei taida olla metallibändi, vaan progerockia – mene ja tiedä, kuka näistä genrerunkkauksista enää välittää? – mutta ilmaisu on monipuolista, laulu tunteellisen ohutta ja paatos käsin kosketeltava. Etenkin Lament on niin välitön kappale, että minulla nousee käsivarret kananlihalle aina sitä kuunnellessa. Muutoinkin levy on hyvä ja solisti-kitaristi-pääjehu Mariusz Dudan hento ääni sopii siihen täydellisesti.

Mutta miksi mainitsin Wastelandin olevan surutyölevy? Koska siinä trioksi tiivistynyt yhtye käy läpi tuntojaan perustajajäsen-kitaristi Piotr Grudzinskin äkillisestä kuolemasta. Musiikki ja lyriikat ovat näin ollen erittäin henkilökohtaisia – kuunnelkaa vaikka Lamentin sanoja ja älkää saako kylmiä väreitä, se on mahdotonta. Tämä tekee levystä vaikean kuunneltavan, sillä se tuo mielialan maahan väkisinkin, mutta koska se on – kuten Raivion terapialevyt – niin hyvin toteutettu, se on pakko laittaa soittimeen säännöllisin välein.

Suuri taide syntyy suurista tunteista. Suru on erittäin suuri tunne, jollaista kenenkään ei toivoisi joutuvan kokemaan, mutta joka kaikkien on joskus kohdattava. Riversiden ja Swallow the Sunin levyt saattavat auttaa suruprosessissa, niin kuulijoiden kuin muusikoiden itsensä tapauksessa. Ainakin ne ovat pirullisen hienoja kiekkoja, auttavat ne tai eivät.