Turmion kätilöiden ensimmäinen levy, Hoitovirhe, on kirjoissani edelleen varsin onnistunut tekele - jossakin hyvän ja erinomaisen välillä. Se on myös levy, johon yhtyeen myöhempiä tuotoksia väistämättä vertaan; siksi onkin kiinnostavaa, että Pirun nyrkki, turhalla edellislevyn remix-biisillä täytettynäkin alle puoli tuntinen paketti.
Tärkein syy siihen, miksi Pirun nyrkki on parempi levy, on sen (erittäin suhteellinen) kypsyys: siinä missä Hoitovirheen kappaleet ovat hauskoja, joskin irrallisia, tekeleitä, Pirun nyrkki tuntuu alusta loppuun harkitummalta ja paremmin rakennetulta kokonaisuudelta. Vaikka kakkoslevylläkin on ehdottomat huippukohtansa, se ei tunnu yhden hitin/onnistumisen ympärille rakennetulle filleripallolle, vaan parhaat hetket ovat dynaamisempi (kuinka inhottava sana) osa levyä. Levy on myös edeltäjäänsä paremmin rytmitetty ja jäsennelty - vaikka loppua kohti levyä hieman lässähtää, puhtaan analyyttisesti tarkasteltuna kiekon rakenne on harkittu.
On sinänsä hauskaa, että puhun mistään Turmion kätilöihin liittyvästä harkittuna, koska ainakin myöhemmin (eli tällä vuosikymmenellä) yhtye on haastatteluissa kertonut kuinka kaikki esitetyt ideat myös laitetaan levylle. Sen pitäisi olla harkinnan vastakohta, mutta ainakaan Pirun nyrkki ei tunnu kaikkien outojen ja mukahauskojen ideoiden hautausmaana - myöhemmistä levyistä en sano mitään, vielä ainakaan. Turmion kätilöt on aina ollut yhtyeenä osa kategoriaa "tekevät just sitä mitä sattuvat milloinkin haluavat tehdä", mitä vasten hyvin tehty ja (suhteellisen) konventionaalinen Pirun nyrkki tuntuu toisaalta sopimattomalta että täysin yhteensopivalta: kenties yhtye on Hoitovirheen jälkeen halunnut tehdä samankaltaisen levyn esikoisensa kanssa, mutta vain hitusen paremmin.
Oma suosikkini levyltä on ehdottomasti Tirehtööri, joka on varmaankin sanoitettu yhtyeen kiertueella kuulemien vittuilujen pohjalta. Myös Mistä veri pakenee on hieno ralli, eikä Eläköön! ole yhtään pöllömpi.
Tahtoisin sinänsä puhua vielä paljonkin levystä, mutta kaikki olennainen on jo tullut möläytettyä: kuin Hoitovirhe, mutta parempi ja lyhyempi. Jos on kuullut Pirun nyrkin, on kuullut enemmän tai vähemmän kaiken, mitä Turmion kätilöillä on tarjota, hyvässä ja pahassa: toisaalta yhtye ei ole juuri mennyt eteenpäin, mutta eipä toisaalta hirmuista takapakkiakaan ole harpottu tai sellouttia tehty. Kun on kuullut Tirehtöörin livenä, ymmärtää täysin, miksi Turmion kätilöt on hyvä/huono/nerokas/totaalipaskaa.
Tarot on suomalaisen metallihistorian yksi merkittävimpiä mutta epäonnisimpia bändejä, tarina kertoo: yhtye levytti esikoislevynsä The Spell of Ironin peräti vuonna 1986, mikä on suomalaiselle metallibändille harvinaista. Vielä hienomman saavutuksesta tekee se, että yhtye on edelleen kasassa (joskin tauolla), eikä levyjen taso ole koskaan notkahdellut mitenkään järisyttävästi. Yhtyeen pioneeriasema on oikeutettu, mutta sen lisäksi yhtye ansaitsee hatunnoston perääantamattomasta asenteesta, sillä 1980-luku oli vaikea aikakausi perustaa suomalainen metallibändi, eikä 1990-luku tilannetta ainakaan helpottanut; suuri kansainvälinen huomio jäi saamatta, mutta pitkällä 2000-luvun puolella yhtye sai hieman enemmän (kauan odotettua) palstatilaa "Nightwishin Marcon toisena bändinä". Elämä ei ole reilua.
Marco Hietala on yksi maailman kovimpia metallisolisteja, millä tahansa mittarilla mitattuna. Kuopiolaisen partajumalan äänijänteistä on vuosikymmenten aikana lähtenyt melodioita sellaisella voimalla, että harva toinen on moiseen pystynyt - omissa kirjoissani mies kuuluu samaan kastiin Ronnie James Dion, Russel Allenin, Hansi Kürschin ja Matt Barlow'n kanssa, joka otsakkeeksi paremman nimen puutteessa olen antanut "voimakasääniset maestrot." Kun yhtyeen perustajajäsenen ja Ainoan Oikean Solistin rinnalle värvätään pitkäaikainen apuri, taustalaulja ja sämpläri (tai mikä ikinä onkaan), on fanien perskipu taattu. Crows Fly Black, Tarotin järjestyksessään seitsemäs levy, oli ensimmäinen, jolla Tuple Salminen oli virallinen jäsen, toinen solisti ja sämpläri. Monet pitivät miehen lisäystä yhtyeen täysveriseksi jäseneksi tarpeettomana, sillä kun yhtyeen alkuperäinen solisti on omassa luokassaan, mitä uutta väistämättä heikompi kakkossolisti voi tuoda?
Itseasiassa paljonkin. Crows Fly Blackin vokaalisovitukset on monin osin tehty siten, että ne eivät toimisi yksin Marcon laulamina: vaikka Marco kiistatta on parempi laulaja, Tuplen panos esimerkiksi Ashes to the Starsin bridgessä ja kertsissä on iso tekijä siinä, miksi em. kappale on koko levyn kohokohtia. Jos Marco yksin laulaisi koko kappaleen, esimerkiksi kertosäkeen ensimmäinen korkeampi nuotti ei tuntuisi yhtä huikealta kerta toisensa jälkeen. Tuplen käyttö levyllä noin reilun kolmanneksen laulavana solistina on erinomainen ratkaisu, sillä A) hän on hyvä solisti, ja B) Tuplen rinnalla Marcon tulkinnat ja lauluosiotkin kuulostavat paremmilta. Voi olla, että olen täysin väärässä ja puhun täyttä paskaa, mutta uskoisin levyn olevan rakennettu kaksikon "laulukilpailulle", samalla tavalla kuin vaikkapa Deep Purplen Burn toimii kahden laadukkaan solistin kilvoittelun kenttänä.
Musiikillisesti Crows Fly Black ei ole Tarotin paras, tarttuvin tai progein levy. Se vain on. Jonkinasteista välityön makua on mahdollista aistia ilmassa, vaikka laadukas kokonaisuus kiekko onkin. Yhtyeen ominaissoundia en aio kuvailla, sillä jos et sitä tunne, häpeä, häpeä, Lukijani! Korjaa erhe kuuntelemalla The Spell of Iron heti, ja siihen perään ainakin Ashes to the Stars ja häikäisevä, vuoden 2003 Suffer Our Pleasuresilta löytyvä Pyre of Gods. Suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta Tarot kuuluu jokaisen suomalaisen metallisydämen yleissivistykseen, sinne Stonen, Amorphiksen ja Sarcofaguksen rinnalle.
Monille Summoning muuttui oudoksi ja vieraaksi, vääränlaiseksi, tällä vuosituhannella: siinä missä yhtyeen tyyli oli jo kakkoslevy Minas Morgulista asti ambient-vaikutteista black metalia termin väljimmässä mahdollisessa merkityksessä, Let Mortal Heroes Sing Your Fame ja etenkin Oath Bound riisuivat soundista kärinälauluja lukuun ottamatta kaiken metallisen. Jopa kitarat putosivat pois monilta raidoilta, ja Oath Boundin kutsuminen edes etäisesti metalliseksi (lauluja lukuun ottamatta) on käsittämätöntä. Sitä se myös on, jos totta puhutaan, mutta se ei tarkoita sitä, että Oath Bound ei olisi suosikkini Summoningin diskografiasta, koska se on. (Vaikea virke, pahoittelen, mutta tajunta virtaa parhaillaan niin mielenkiintoisia polkuja, että nyt on pakko seilata mukana.)
Oath Boundin hienous on siinä, että siinä kaikki se tunnelataus, mikä on aiemmin ollut vallitseva elementti yhtyeen soitossa, hiotaan täydellisyyteen. Levyn kuuntelu silmät kiinni pimeässä huoneessa tai kävelylenkki talvisessa metsässä Across the Streaming Tiden tahtiin on kokemus, jonka soisi kaikkien kohtaavan. Parhaimmillaan levy - ja bändi myös yleisemmin - on tunnelmoiden luomisessa, mielikuvien maalaamisessa: milloin pelkällä rumpukompilla luodaan kuva sotaan marssivista (örkki)armeijoista; milloin saman armeijan raadot makaavat suolla, jossa usva kietoo ne syleilyynsä; milloin lauletaan kuolleiden kuoron kanssa oodia elämälle. Kaikki nämä ajatukset, ideat ja mielikuvat syntyvät levyn mittaan, ja koska Summoningin musiikki pohjaa niin vahvasti kuulijansa tunteisiin, levyä ei voi kuunnella ruuhkametrossa tai muutenkaan arkisen aherruksen taustalla. Se vaati kaiken huomiosi, mielikuvituksesi, eikä päästä otteestaan ennen kuin tarina on kerrottu, taulut maalattu nuottien väreillä.
Minulle Oath Boundilla on kaksi selkeää kohokohtaa, joiden väliin jäävä osa levystä on toki hyvää ja laadukasta Summoningia, mutta juuri näihin kahteen kappaleeseen palaan, jos haluan pienemmän annoksen Summoningia, hitusen vain magiaa päivääni (samanlaisia kappaleita aiemmilta levyiltä ovat olleet Long Lost Where No Pathway Goes sekä Farewell): Across the Streaming Tide sekä yhtyeen paras yksittäinen sävellys, palanen neroutta, Land of the Dead. Missään välissä levyn kappalemateriaali ei notkahda, mutta näiden kahden vuoren väliin sijoittuu väkisinkin laakso, sillä kaikki vuoret näyttävät K2:n ja Mount Everestin välissä nyppylöiltä. Muita kiinnostavia ja huomionarvoisia kohtia levyllä ovat kokonaan örkkikielellä (kyllä, Tolkienin luomalla örkkikielellä) laulettu Mirdautas Vras sekä kuorot esittelevä Might and Glory.
Oath Bound on minulle se levy, johon väkisinkin koko yhtyeen muuta tuotantoa vertaan. Se ei ollut ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin, se ei välttämättä ole puhtaasti musiikillisilta ansioiltaan onnistunein tekele (Stronghold saattaa olla parempi, en ole vielä päättänyt), mutta sen maalaamat tunnelmat ja esittelemät mielikuvat ovat vailla vertaa kaiken kuulemani musiikin edessä. Levy saattaa olla ajoittain hieman emotionaalisesti uuvuttavaa kuultavaa, sillä kun jokainen sekunti vaatii huomiosi täysin, reilusti yli tunnin kestosta osa vaikuttaa yliampuvalta. Mutta se ei ole, sillä jos levyltä irrottaa minkä tahansa kappaleen (mitä en suosittele tehtäväksi, koska levyt ovat aina kokonaisuuksia yadayadayada), se onnistuisi maalaamaan samoja tunnelmia, toimisi yksistäänkin. Oath Bound on musiikillista taikaa, simple as that.
Strapping Young Lad tykitti levyjä kovalla tahdilla läpi 2000-luvun alun: neljässä vuodessa kolme levyä, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän hyviä. SYL ei ole koskaan sykähdyttänyt minua, mutta ymmärrän miksi toiset pitävät siitä; Alien on suorastaan erinomainen heikoista soundeistaan huolimatta; The New Black on... no, hauska. The New Black oli minulle aikoinaan (2006 tai 2007) oli ensikosketus yhtyeen - ja samalla Devin Townsendin - tuotantoon, totaaliseen luovaan hulluuteen, ja köhin jauhoja suusta tovin jos toisenkin. Olen sittemmin tullut siihen tulokseen, että The New Black ei ole erityisen hyvä levy, mutta industrial-sekoilu oli varomattomalle melkoinen yllätys: levyä voisi parhaiten luonnehtia Wintersunina, jossa pössytellään yhtä jos toista myrkkyä.
Pössyttely on täydellinen sana kuvaamaan The New Blackiä: levy on täynnä hirtehishuumoria, jossa haukutaan kaikkia ("you fucking suck!"), pölistään puhdasta nonsenseä (Far Beyond Metal) sekä ihan vain haistatellaan (Fucker); tähän päälle lätkäistään joukko vähintäänkin erikoisia soitinvalintoja ja melodioita. Oikeastaan kolmea viimeistä biisiä lukuun ottamatta koko levy on huumorimetallia, sillä melkoista kohkaamista ja touhottamistahan musiikki on. Tämä ei ole suoranaisesti miinus, sillä eihän Townsendin tyylitaju missään välissä ole kadonnut, huikeaa soittotaitoa tietenkään unohtamatta, mutta minulle The New Black on kulunut nopeasti merkityksettömyyteen, kun vastaavasti etenkin Alien on kasvanut jokaisella kuuntelukerralla paremmaksi kokonaisuudeksi. The New Black on yhtyeensä helpoin tuotos, mutta samalla helpoiten unohdettava.
Kolmen viimeisen kappaleen aikana levy kuitenkin muuttuu vakavammaksi, paremmaksikin. Tunnelmallinen Almost Again, instrumentaali Polyphony sekä mannerlaatan painoinen The New Black ovat kuin toiselta levyltä, toiselta bändiltä lainattuja ralleja. Muutoin niin kovin hupailevan ja pilvenhattaralta läpihihitellyn reilun puolituntisen jälkeen kolme aikuismaisempaa rallia saavat arvon arvaamattoman; nämä ovat ne biisit, jotka ovat The New Blackillä kasvaneet useiden kuuntelujen myötä, kun muut ovat heikentyneet, näivettyneet. Vaikka levy on kokonaisuutena ihan kelvollinen - joskin kaukana erinomaisesta Alienista tai mielipuolisen oivaltavasta Citystä - ilman kolmen viimeisen kappaleen panosta olisin valmis unohtamaan Strapping Young Ladin viimeiseksi jääneen tekeleen.
Niin, tosiaan, Devin Townsendillä keitti yli The New Blackin jälkeen ja hän lopetti nousukiidossa olleen bändinsä lennon. Viimeinen levy, jonka miekkonen teki ennen usean vuoden mittaista vuorotteluvapaataan, oli vähintäänkin yhtä hämärä mutta erinomaina Ziltoid. Kun Townsend palasi musiikin pariin, hän palasi Devin Townsend Projectin kanssa, jonka neljä ensimmäistä levyä muodostivat tarinakokonaisuuden Townsendin huumeongelmasta. Tuon kokonaisuuden kolmas levy ja tarinan kannalta lowpoint, täydellinen elämän dekonstruktio, oli tyyliltään lähellä Strapping Young Ladia - en jaksa uskoa, että se oli sattumaa. Vain The New Blackillä Townsendin huumeidenkäyttö kuului huonolla tavalla, vaikka tuskinpa Alienia tai Cityäkään selvinpäin tehtiin. En sano, että huumeet tekevät taiteilijan, vaan että Townsendin uran mittaisessa perspektiivissä The New Black oli tuhoisan käytöksen ensimmäinen (tai selkein) indikaattori sisäpiiriin kuulumattomille. Oliko riittävän epäselvästi ilmaistu? Pahoitteluni.
P.S. 2016, so it begins.
Monilla parhaista ja tunnetuimmista bändeistä on diskografiassaan yksi tekele, johon kaikkia muita verrataan: Metallicalla on Master of Puppets, Megadethillä Rust in Peace, Mokomalla Kuoleman laulukunnaat (tai Tämän maailman ruhtinas, jota en tunne) ja Stam1nalla Uudet kymmenen käskyä. Valitut bändit eivät toki ole sattumalta bay area thrashin kaksi tunnetuinta ja parasta bändiä sekä "suomirässin" kaksi tunnetuinta ja parasta bändiä. Olen olevinani jälleen niin pirun hauska ja nokkela - pahoitteluni siitä.
Stam1na oli minulle erityisen tärkeä bändi 2000-luvun puolivälissä, juuri Uudet kymmenen käskyä julkaisun aikoihin. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä kuluivat puhki taukoamattomassa kuuntelussa, ja vaikka olen hieman kyllästynyt yhtyeen esikoistuotokseen, vain vuotta myöhemmin julkaistu kakkostekele on edelleen kirjoissani tämän vuosituhannen parhaita suomalaisia metallilevytyksiä, kiekko vailla heikkoa rallia. Levy on samaan aikaan äärettömän vaikea, monimutkainen ja täynnä kryptistä lyriikkaa, mutta onnistuu kuitenkin koukuttamaan ensimmäisellä kuuntelukerralla, iskemään ne kuuluisat koukut takaraivoon ja raahaamaan mukanaan Hyrden hämmentävän mielenmaiseman syvyyksiin. Tässä, jos jossain, Stam1na on eniten Stam1na - kuten alussa sanoin, Uudet kymmenen käskyä on levy, johon kaikkia yhtyeen tulevia levyjä väistämättä vertaan.
Levy, joka onnistuu samaan aikaan olemaan äärettömän syvä mutta helpostilähestyttävä, on kirjoissani saavuttanut tehtävänsä. Sellaista musiikin pitäisikin olla: ensimmäisellä kerralla ymmärtää päälinjat, mutta toistuvalla kuuntelulla löytää todellisen punaisen langan, varsinaisen tarinan. Tämä pätee toki kaikkeen taiteeseen, ja juuri tästä syystä en (enää) pidä ns. "viihdetaiteesta" - kertakäyttöviihteestä, joka piiloutuu taiteen vaatteisiin. Kirjojen maailmassa tämä tarkoittaa Ilkka Remeksen "trillereitä" ja kaikkia tusinadekkareita tai kioskirakkaustarinoita; elokuvien maailmassa jokakesäisiä, tuttuja ja turvallisia blockbustereja; musiikin maailmassa oikeastaan kaikki (tai suurin osa) mitä radiossa soitetaan sopii tämän viihdetaiteen määritelmään. Stam1na ei ole musiikillisen viihdetaiteen antiteesi, sillä Edessäni ja Viisi laukausta päähän ovat saaneet jonkinverran radiosoittoa, vaan sanoisinkin, että Uudet kymmenen käskyä on oikeaa taidetta viihdetaiteen vaatteissa: sitä on mahdollista kuunnella radion kautta ja vain viihtyä murskariffien parissa, mutta todellisuudessa se on niin paljon muuta.
Uudet kymmenen käskyä on levyjä, jotka kestävät kuuntelua aivan säädyttömän hyvin. Se on suorastaan pelottavaa, miten paljon olenkaan vuosien aikana levyä kuunnellut ja kuinka se tuntuu yhä antavan enemmän vastineeksi ajastani. Hyrden älykkäät lyriikat yhdistettynä säväkkään tulkintaan ja hienoihin riffeihin on sellainen paketti, jota ei sallisi kenenkään missaavan, kohta kymmenen vuotta julkaisun jälkeenkään.
Vuoden 1990 jälkeiset Slayerin tuotokset ovat olleet varsin yhdentekeviä, minulle ainakin. -90-luvun loppupuolen tekeleet eivät herättäneet kuunteluintoa ollenkaan, vuoden 2001 God Hates Us All ärsytti melkoisen infernaalisesta turhalla nu metal -säväreitä hakeneella läpsyttelyllä. Lienee Kerry King (ja muut S-miehet, toki) tajunnut kuinka pahasti hän haukkasi paskaleipää edellisellä tekeleellään, sillä Christ Illusion on selvä askel takaisin uran alkuaikoihin. Samalla se on tylsin tähän mennessä kuulemani Slayer-levytys.
Ongelma on siinä, että levy yrittää olla liian selvästi juuri sitä mitä fanit toivovat: thrash metalia ilman mitään modernimpia vaikutteita, ja pakollisia shokeeraushakuista kuvastoa ja sanoitusmateriaalia. Ollakseen täynnä niinkin kontroversiaalia aineistoa, Christ Illusion tuntuu turvalliselta. Vaikka kappaleet ovat monesti varsin nopeita ja kiukkuisia, ne eivät tunnu vilpittömiltä, aidosti vihaisilta tai räväköiltä - pikemminkin mieleen tulee bändiläisten aivoriihi, jossa formuloidaan kolmella eri algoritmilla levyllinen Slayer-kappaleita. Ei levy huono ole, kaukana siitä - pelkästään musiikkia kuuntelemalla se on parempi levy kuin God Hates Us All, jota en vieläkään tahdo sietää - mutta muutamat aiemmat levyt sentään kokeilivat jotain. Se on sivuseikka, että molemmissa tapauksissa (God Hates Us All ja nu metal, Diabolus in Musica ja rytmirunkkailu) kokeilut eivät toimineet.
Jos haluaa lisää Slayeria, Christ Illusion ei ole pöllömpi tekele, mutta minulle se ei riitä, ei tänään. Jos levy olisi tehty paremmin, saattaisin hyvinkin unohtaa kuinka tuttu ja kuultu levy on; sen sijaan tekele on keskinkertainen, kelvollinen mutta hajuton ja mauton. Varmasti joillekin kansitaide ja Skeleton Christin kaltaiset kappaleet nostavat ihokarvat pystyy ja suojamuurit paikoilleen, mutta meille, jotka olemme kuunnelleet yhtyeen musiikkia pidempään, tiedämme homman jutun. Kuka, rehellisesti, on 2000-luvulla metallipiireissä yllättynyt, että Slayer sisältää jumalanpilkaksikin laskettavaa lyriikkaa? Kaksi- tai kolmekymmentävuotta aiemmin yhtye teki tismalleen samanlaisia sanoituksia - aikana, jolloin ne todella shokeerasivat metallisydämiäkin; 2000-luvulla vain ei-metallisydämet saattavat järkyttyä "Hail Satan!" -tyylisistä huudoista, mutta heillä ei ole mitään syytä kuunnella Slayeria... paitsi järkyttyä.
Pointtini, kysyt? Shokeeraminen toimii, mutta jos sitä ei osaa odottaa. Jos Slayer seuraavalla levyllään tekisikin kristillistä lyriikkaa tai arvokonservatiivista politiikka tukevaa salaliittoteorisointia, se saattaisi shokeerata metallisydämiä. Muuan toinen suurempi thrash metal -bändi taisi jotakin tämän suuntaista tosin jo tehdä, mutta Slayerin asema on toinen kuin happo- ja piripäissään poliittista kommentaaria jo 1980-luvulla kirjoittaneen ex-Metallica-jäsenen bändi. Valitettavasti Slayerin myöhemmät levyt ovat tuntuneet samojen algoritmien mukaisilta tekeleiltä.
Kerran oli aika, jolloin Sepultura oli kova tekijä, pioneeri. Cavaleran veljekset piiskasivat brassipoppoon muutamaan klassikkolevyyn 1980- ja 1990-lukujen taitteessa; toiset väittävät Rootsia kovaksi tekeleeksi, mutta minä en ole heitä. Kuten varmasti kaikki tietävät, Sepulturan ja Max Cavaleran tiet erosivat em. Rootsin jälkeen, kun Max-veikko tahtoi kadota täysin nousevan nu metalin maailmoihin - tuota ambitiota hän pääsi toteuttamaan Soulflyn kanssa, jonka kaikki tekeleet ovat sittemmin olleet ihan kivoja mutta tylsiä. Sepultura olisi voinut lopettaa silloin ja Andreas Kisser ja Ig(g)or Cavalera olisivat voineet perustaa uuden bändin, vaikka Turasepulin. Vaan kun eivät tehneet niin. Sepulturan ura Rootsin jälkeen on ollut yhtä marssia epäonnistumisesta toiseen, hoipparoiden edes-takaisin päämäärättömästi, vaikka jonkinlaista laadullista heräämistä 2010-luvulla tuntuu tapahtuneen, joskin reilu vuosikymmen liian myöhään.
Niin tai näin, Dante XXI sijoittuu mielenkiintoiseen taitteeseen Sepulturan uralla: se on viimeinen levy, jolla Igor Cavalera on vielä mukana. Samoin levy on järjestyksessään neljäs "uuden" Derrik Greenin (joka on tähän päivään mennessä ollut tuplasti pidempään Sepulturan keulilla kuin Max Cavalera koskaan oli) tulkitsema tuotos. Olenpa kuullut joitakin soraääniä, jotka väittävät Dante XXI:tä yhtyeen parhaaksi sitten Chaos A.D.:n tai peräti Arisen. Minulle levyssä aikoinaan merkittävintä oli se, että siltä löytyi Convicted in Life, joka säväytti levyn ollessa uusi tekele, ja lisäksi sen teema, Danten Jumalallisen näytelmän Helvetti-osio, kolahti.
Valitettavasti levy on ihan kelvollinen mutta nopeasti unohdettu tekele. Se ei tunnu olevan niinkään levykokonaisuus kuin yksi pitkä biisi - tulkinta, minkä puolesta levyn varrelle ripotellut neljä (4) introa kielivät. Pidän ideasta, että levy on yksi biisi, joten onkin ikävää ettei se toimi: biisit jäävät toisinaan täysin torspoiksi, pelkiksi irtoriffeiksi, ja kokonaisuus menettää koherenssinsa tyystin. Viisitoista (15) biisiä ovat liikaa, vaikka kestoa levyllä ei ole kuin 38 minuuttia: jokaisen kuuntelun jälkeen tulee fiilis, että tässäkö tämä nyt sitten oli? Mitä opittiin? Missä oli draamankaari? Riffejä ja koukkuja toki matkan varrella oli, mutta mitä sitten? Kun levy tosiaan kuvastaa matkaa Helvetin halki, kenties levy pitäisi tulkita Danten runoteoksen paralleelina - ongelma tässä on se, että mielestäni tunnen Dantea melko hyvin (olen lukenut Helvetin muutamaankin otteeseen, kirjoittanut siitä esseitä ja käyttänyt romaanikäsikirjoituksen innoituksena), mutta silti en tahdo saada Sepulturan versiosta kiinni.
Ehkä olen vain liian minä (lue: tyhmä/väärällä aaltopituudella) käsittääkseni Dante XXI:n hienoutta. Minulle se on aina ollut kokoelma irtoriffejä, joista toiset toki ovat ihan hyviä, mutta silti täysin irrallisia. Joku minua älykkäämpi voisi kirjoittaa analyysin levyn yhteyksistä Danteen, mutta tekisikö se musiikista yhtään parempaa? Vaikka tarinan taustalla olisi mitä hienoimpia ajatuksia ja paralleeleja, taideteoksen pitäisi toimia ilman niitäkin, ainakin jollain tasolla.
