Epica - The Quantum Enigma (2014)

Epica on hyvä bändi, mutta se on myös sellainen bändi, josta en ole koskaan innostunut, vaikka yhtyeen musiikin laadusta ei olekaan nokkaan koputtamista. Bändin levyjä kuuntelee ihan mielellään, mutta niitä kuunnellessa ei tule koskaan hihkuttua oivaltamisen tai löytämisen riemusta. The Quantum Enigma on oikein laatuesimerkki tästä: kun kiekkoa kuuntelee, siinä ei ole mitään vikaa (ainakaan musiikissa), mutta kuuntelun jälkeen mikään yksittäinen kappale ei tahdo muistua mieleen ja melodiatkin ovat siellä jossain samassa puurossa. Tahdon uskoa (naiivisti, myönnän), että mikään bändi ei kasva niin isoksi kuin Epica ilman jotakin taetta, että lopputulos on lähtökohtaisesti aina kuunneltavissa ja ainakin hiottua - poikkeuksia tietenkin on alkaen Metallicasta ja tuoreeltaan Machine Headista (Catharsis lievästi sanottuna polarisoi kuulijakuntaa) sekä vaikkapa päättyen AC/DC:n kaltaisiin mammutteihin (kuka kehtaa väittää jotain Blow Up Your Videota tai Stiff Upper Lipiä hyviksi levyiksi voi haistaa pitkän paskan). Epica on tasalaatuinen bändi ja oikeastaan jokaisella kerralla, kun yhtyeen uuden levyn laittaa soittimeen pyörimään, tietää suurinpiirtein mitä on saamassa.

Tämä pitää sisällään sen, että kaikki Epican levyt (ainakin kaikki tuoreimmat) ovat ylimitoitettua paisuttelua, jota kestää aivan liian pitkään. Mark Jansenin sävellykset ovat maneerisia - sen vielä voisin antaa anteeksi, mutta kun jokainen hetki levyllä pitää täyttää sellaisella säädyttömällä pauhulla, että yhtään skeptisempi kuulija joutuu ottamaan taukoja informaatioähkyn sekä audiotulvaan. Joo, bändillä on varaa övereihin orkestraatioihin ja sellainen sopii hyvin sinfoniseen metalliin, mutta soundimaailmasta puuttuu kaikki orgaanisuus, kaikki ilmavuus, kun joka tuutista pursuaa sata raitaa lisää ja aina kun sitä luulee löytäneensä suvantokohdan, ehei, satahenkinen torvisektiohan se siellä töräyttelee. Ihan vertailukohtana: kuunnelkaa ensin yhtyeen alkuaikojen Cry for the Moon ja mikä tahansa The Quantum Enigman biisi ja takaan, että huomaatte kummalla levyllä tuotantoarvot on vedetty katosta ja ylemmän kerroksenkin katosta läpi. Lisäksi, olisi joskus huojentavaa havaita, että Jansen osaisi rajoittaa levyjen kestoa edes kerran alle tuntiin, mutta ei, The Quantum Enigmalla on 13 biisiä, joihin mahtuu intron lisäksi melkein 12 minuuttia kellottava päätösraita... ja jos ei ole vielä riittävästi paisuttelua, mulla on joku digipäkhirvitys, jolla bonusbiisi sekä kakkoskiekko, millä on neljä akustista versiota levyn biiseistä. Yhdellä sanalla sanoen materiaalia on LIIKAA tolkuissaan olevalle kuulijalle.

Simone Simmons on hyvä solisti (vaikka jotkut muuta väittävätkin), levyt ovat hyviä ja Jansenin maneerinenkin kappalemateriaali on laadukasta, mutta liika on liikaa. Aion silti jatkossakin seurata bändin touhuja, koska Epicalla ydin kohdillaan, vaikka rönsyissä onkin paljon vialla.