Mutta Distorted Delusions on aika hyvä, oikeastaan erittäin hyvä. Siinä bändi ensimmäistä kertaa kuulostaa kiinnostavalta: se turvallinen ja suoraviivainen ja tylsä industrial-jyystö on yhä mukana, mutta soundi on kehittynyt siitä paljon pidemmälle - jos nyt ei progemmaksi, niin ainakin monipuolisemmaksi. Jo pelkästään kaksi ensimmäistä biisiä levyllä (Paperdoll ja Wicked World) ovat kiinnostavampia kuin mikään, mitä yhtye on aiemmin tehnyt - tähän päälle vielä ne oikeasti uudenlaiset biisit a'la Organ Grinder ja Parasite sekä hävyttömän tarttuva Deus Ex Machina ja hattu nousee päästä. Näin suurta laatuloikkaa en muista vähään aikaan löytäneeni.
Ei Distorted Delusions silti mikään mestariteos ole, mutta kenties sen ennalta-arvaamaton laadukkuus repii minusta irti tavallista antoisammin positiivisia adjektiiveja ja jos ei superlatiiveja niin ainakin komparatiiveja. Se ei ole, mielestäni, edes yhtyeen paras levy, vaikka tiedänkin olevani suunnilleen yhden miehen vähemmistössä tämän kannan suhteen, sillä yhtyeen (kirjoitushetkellä) uusin levy Atlas vie aikuistumisprosessia vielä pidemmälle ja samalla Saku Solinin vokaalitkin menevät eteenpäin aimo harppauksia. Yleinen konsensus tuntuu olevan, että Fear of Dominationin parhaat levyt ovat ensimmäinen Call of Schizophrenia sekä Distorted Delusions, riippuen kuulijoiden preferenssistä, joten lienee turvallista sanoa, että jos bändiin haluaa tutustua, Distorted Delusions on paras kohta aloittaa. Ja puhun nyt kokemuksesta.
P.S. Älkää antako kömpelön kansitaiteen ja... eh, tasoltaan vaihtelevia julkaisevan lafkan häiritä. Musiikkia ei ole tehty silmille, vaan korville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti