Judas Priestin piti lopettaa uransa 2012, mutta onneksi niin ei käynyt. Kyllä, fanilasieni vahvuus on kova, mutta mielestäni jokaisen edes etäistä katu-uskottavuutta hamuavan metallidiggarin on todistettava Juudas Pappi kerran livenä, mielellään usein. Kun bändi potki K.K. Downingin (vai lähtikö hän itse, en muista) ja värväsi tilalle vuosikymmeniä nuoremman Ritchie Faulknerin, homman piti olla taputeltu. Vaan paskat, studioonhan sitä mentiin ja lopputuloksena oli Redeemer of Souls, jonka heitin Imperiumissa vuoden 2104 vuoden levykseni. Ei se oikeasti ihan niin hyvä ole, mutta pidän silti kiinni siitä, että se on onnistunut tuotos, vaikka mitä sanoisitte.
Okei, soundit (etenkin rumpusoundit) ovat välillä hirveää kuraa ja jotkut biisit ovat luvattoman tylsiä tuotoksia, mutta silti kiekolla on erinomaisia hetkiä. Dragonaut on juuri sellainen kasari-Priest-ralli, jollaisia bändi tekee parhaillaan; Halls of Valhalla tarjoaa hieman jotain uutta, Secrets of the Dead tunnelmoi, Battle Cry on paras ja Beginning of the End on surumielinen. Ei Redeemer of Souls Priestin paras tai edes parasta antia ole, pois se minsuta, mutta kun ottaa kaiken huomioon, se on peruspätevä tuotos. Paskoja biisejäkin on, tietenkin, kuten vaikkapa kuolettavan tylsä March of the Damned, ja fillerit a'la Hell & Back, Cold Blooded ja Crossfire.
Levystä ei oikeasti ole tämän kummepaa sanottavaa, sillä se on mielestäni juuri sellainen levy, jollaista Judas Priestiltä AD 2014 voi odottaa: turvallinen mutta silti omailmeisiä kappaleita omaava levytys, joka ei ole erinomainen tai edes hyvä, mutta on kuitenkin keskinkastin ylälaidoilla. Kyllä, minä sanoin tuon - olen varsin hyvin tietoinen siitä, että kyseinen levytys ei nauti suurta suosiota Priest-fanien keskuudessa, mutta kyllä tämä nyt helvetisti jotain Point of Entryä parempi tuotos on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti