Zeal & Ardor - Stranger Fruit (2018) & Voivod - The Wake (2018)

Niputan taas kaksi levyä yhteen blogitekstiin, koska olen laiska ja kroonisessa kiireessä, mutta haluan kuitenkin jatkaa tämän blogin päivittämistä edes jonkinlaisella vauhdilla ja niin edelleen. Ensisilmäyksellä Voivodin ja Zeal & Ardorin välillä ei ole paljoakaan linkkejä - mitä nyt levyt ovat molemmat tältä vuodelta - mutta bändejä yhdistää kokeellisempi soundi ja se, että ne ovat minulle uusia tuttavuuksia. Kyllä, kyllä, joudun luovuttamaan hipsterikorttini lähimmälle rokkipoliisille Voivod-tietämättömyydestäni, mutta hei, bändin parhaina pidetyt levyt 1980- ja 1990-lukujen taitteesta ovat vaikeasti löydettävää sorttia, kiitos Noisen/Sanctuaryn/G.U.N.:in sotkujen.

Voivodin uusin levy ei kuulemani mukaan ole yhtyeen helpoimpia lähestyttäviä, mutta minulle The Wake on tähän saakka ollut maltillisempi kuuntelukokemus kuin aluksi odotin. Kyllä, musiikki on äkkiväärää ja koukeroista progea, jonka luokitteleminen yhdenkään isomman metallin alagenren alle ei onnistu ihan tuosta noin vain. The Waken soundia on, kiitos tämän koukeroisuuden, progen ja yllättävyyden, vaikea kuvailla ilman ääninäytteitä, mutta joskus soundi on lähempänä Black Sabbathia, toisinaan kallella punkimpaan rämistelyyn, sitten isketään täysi progevaihde silmään ja kaikkea säestää Snaken kireä ja epäilemättä mielipiteitä jakava laulusoundi, jolla tylytetään läpi scifistisiä lyriikoita. Tämän parempaan en kuvauksen kanssa kykene - levy on kuultava itse, jotta ymmärtää mitä yritän sanoa. En kuitenkaan tarkoita, että en pitäisi levystä - huomaan nauttivani siitä jokaisella kuuntelukerralla enemmän - vaan, että en osaa verrata sitä oikein mihinkään aiemmin tuntemaani. Pitkät, poukkoilevat biisit ovat minulle ominta alaa ja Voivodin kuunteleminen on muistuttanut siitä, että vaikka biiseistä pitää karsia ylimääräinen pois, kaiken ei aina tarvitse olla kolmeminuuttiseksi virtaviivastettua (mikäli ikinä moista olin edes unohtanutkaan, mene ja tiedä). Tiedän, että hankin tulevaisuudessa lisää hullujen kanukkien levyjä, kunhan niitä uudelleenjulkaistaan säädyllisin hinnoin; The Wakem hankkiminen oli ensisijaisesti yleissivisitysaukon täyttämistä.

Zeal & Ardor, toisaalta, on tutumpi bändi, vaikka en ennen Stranger Fruitia yhtään levyä onnistunutkaan/jaksanutkaan hankkia. Orjalaulujen ja black metalin yhdistäminen on kiinnostava konsepti, mutta pelkäsin, että se ei toimisi levykokonaisuutena niin hyvin kuin yksittäisinä biiseinä. Onnekseni olin väärässä, sillä Stranger Fruit on mainio levy - ei erinomainen, mutta selvästi hyvän puolella. Kenties bändin musiikillinen paletti on hieman liian kapea-alainen kantaakseen kolmevarttisen kestonsa, mutta piru vie, kyllä Manuel Gagneux säveltää osaa. Jokainen biisi on, yksinäiseksi lohkaisuksi irrotettuna, hieno ralli, mutta kun niitä ketjutetaan kuusitoista putkeen (osa tosin on välisoittoja ja muita biisinvaihtumisbiisejä), homma meinaa hajota käsiin. Onneksi levyllä on kuitenkin Row Rown kaltaisia, selvästi erilaisia biisejä, jotka tuovat tarpeellista variaatiota ja väriä touhuun. Silti, Stranger Fruit on hyvä levy - ei mestarillinen eikä vuoden levy -kandidaatti, mutta kiinnostava, erilainen tuttavuus.

Teen toivottavasti lähipäivinä uuden vastaavanlaisen kahden levyn kimppatekstin kahdesta muusta tämän vuoden (syksyn, jos tarkkoja ollaan) levystä, mutta jää nähtäväksi, minkä keinotekoisen yhdistävän tekijän niille kahdelle keksin. Ehkä se on kaksi pitkään diggailemaani bändiä, jotka ovat onnistuneet yllättämään pirteillä levyillään. Vittu, toihan on jopa näkökulma - meni yllätys pilalle.