Into Eternity - The Incurable Tragedy (2008)

Nykyään liian harva edes muistaa Into Eternityä, mutta kymmenen vuotta sitten bändi ponnahti monien tietoisuuteen, kiitos solistinsa. Bändin koukeroinen, tekninen death-sävyinen proge ei ole sitä kaikkein kaupallisinta musiikkia, mutta kun solistilla on äänijänteet kohdillaan, vaikeampikin musa alkaa kiinnostaa yhtä jos toista metallidiggaria. Lisäksi, solistivarkaus Iced Earthiin on aina julkisuusbuusteri. Kyllä kyllä, Into Eternity on se bändi, josta Jon Schaffer bongasi Stu Blockin ja anasti Iced Earthin toiseksi parhaaksi nokkamieheksi. Siksi monille varmasti tulee yllätyksenä, että Blockin alkuperäinen bändi tosiaan ei ole perinneheviä tai poweria tai mitään sinnepäinkään, vaan erittäin vaikeaselkoita progea, jossa örinä/rääkynä on isossa roolissa.

Ongelma on vain se, että The Incurable Tragedy ei ole kovin hyvä levy death-sävytteistä progea. Sen biiseistä puuttuu flow, jota seurata. Progessa tuon punaisen langan ei tarvitsekaan olla kovin pinnassa, mutta silti lyhyt, tynkä- ja luonnosmaisista kappaleista koostuva albumikokonaisuus on epätavallisen poukkoileva ja päämäärätön. Esimerkiksi levyn pisimpiin kuuluva Spent Years of Regret kestää vaivoin yli neljä minuuttia, mutta matskua siihen on ängetty tuplasti pidemmän biisin verran, vaikka siltikään yksikään idea ei loppuun asti hiottu. Vielä pahempi esimerkki ylivilkkaasti kaikkiin suuntiin juoksentelevasta sävellystyöskentelystä on Diagnosis Terminal, joka ei pysy montaa sekuntia yhden asian kanssa ja kertosäkeet ovat pidempiä kuin niitä edeltävät säkeet. Sama pätee käytännössä kaikkiin levyn biiseistä. Ymmärrän toki, että kyseessä on konseptilevy ja se kuuluu mieltää yhdeksi, 38 minuuttia pitkäksi biisiksi, mutta se esittelee enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Kun levyllä on näin selvästi erilaisia kappaleita ja villisti poukkoilevia tunnetiloja, se tarvitsisi selvän, vahvan punaisen langan, jonka ympärille kaikki voitaisiin punoa, mutta kun ei sitten millään. Musiikki saa ja, mielestäni, sen pitääkin haastaa kuulijansa, mutta tekotaiteellinen ideaa idean perään ketjuttava poukkoilu on uuvuttavaa kuunneltavaa ja kertoo siitä, että bändi on unohtanut ottaa kuulijat huomioon tehdessään musiikkia ja levykokonaisuutta.

The Incurable Tragedy sisältää valtavan määrän potentiaalia, mutta - ja tätä ei suustani usein kuule - levyn ja biisien pitäisi olla pidempiä, mikäli tuo potentiaali haluttaisiin realisoida. Tai, vaihtoehtoisesti, heikompia ideoita ja itseriittoisimpia kikkailuja pitäisi karsia niin paljon, että nyt kolme tai neljä minuuttia kestävät biisit pysyisivät yhtä pitkinä, mutta sisältäisivät noin puolet vähemmän dataa. Että tunnetiloja ja ideoita ehdittäisiin rakentaa kunnolla ja mielekkäästi. Onneksi bändi pystyy parempaankin - asia, josta pääsette lukemaan pian impe.fi:stä.