keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Bob Dylan - The Times They Are A-Changin' (1964)


Olen tainnut virallisesti innostua Bob Dylanista. Koska totta kai – ei elitisti-/hipsteripistekertymäni kohoaisi riittävän korkeaksi kaulaparran omistamiseksi. Halusin aluksi hankkia hieman rokkaavamman Dylanin levyn – mahdollisesti Highway 61 Revisitedin tai Blood on the Tracksin – mutta vierailemassani levykaupassa oli tarjolla vain yksi klassikoksi laskettava Dylan-levytys, The Times They Are A-Changin’ vuosimallia 1964. ”Vitut”, ajattelin, ”tätä pidetään yhtenä Dylanin klassikoista, joten saa luvan kelvata ensikosketukseksi.”

Dylanin hienous ovat lyriikat. Tästä näkemyksestä yllättyy tasan ei kukaan, mutta siitä huolimatta The Times They Are A-Changin’ omaa hyviä sävellyksiä, kaikessa minimalismissaan. Koko levyllä esiintyy yksi muusikko, Bob Dylan, joka soittaa kitaraa, laulaa ja pärisyttelee toisinaan melodioita huuliharpulla; kappaleet on täytynyt äänittää livenä, yhdellä otolla. Musiikki on niin intiimiä, niin välitöntä, kun levyllä ei ole mitään ylimääräistä, ja vaikka Dylan soittaa välillä väärin tai ei osu nuottiin kovin puhtaasti, se kaikki kuuluu asiaan, sillä tämä on soitettua, ei ohjelmoitua musiikkia. Samalla se on vähäeleisyydessään jotakin sellaista, mistä minulla ei ole paljoa kokemusta enkä pysty pätevästi sovittamaan sitä mihinkään aiemmin kuuntelemaani – lähimmäs pääsen, kun rinnastan sen akustisiin livesovituksiin joistakin metallibiiseistä tai metallibändien balladeista (Blind Guardianin The Bard’s Song, anyone?). Kaikesta tästä huolimatta tai johtuen pidän monista levyn kappaleista suuresti – etenkin levyn kolme ensimmäistä kappaletta (nimikko, Ballad of Hollis Brown ja huikea With God on Our Side) ovat yksinkertaisesti nerokkaita. Levyltä jää käteen läjä hienoja yksittäisiä säkeitä (”your children are so hungry that they don’t know how to smile” tulee ensimmäisenä mieleen) tai kokonaisia säkeistöjä (melkein kaikki With God on Our Sidessa), jotka jäävät kummittelemaan takaraivoon.

Valitettavasti levy on myös minimalisminsa takia sen verran yksiulotteisia, ettei koko levykokonaisuuden kuunteleminen ole mielekästä kuin muutaman kerran. Biisit, yksinään otettuina, eivät ole missään välissä huonoja ja lyriikat ovat kautta linjan erinomaisia, mutta albumikokonaisuutena The Times They Are A-Changin’ ei ole kovin erikoinen. Arvostan levyä kuitenkin suuresti etenkin Dylanin lyriikoiden takia, ja olen kohtuullisen vakuuttunut, että se ei jää ainoaksi Dylanin levyksi kokoelmassani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti