Rage - End of All Days (1996)

Rage on tavallaan ihan paska bändi, mutta tavallaan taas ihan jees - kaikki riippuu siitä, mistä Ragesta milloinkin puhutaan. Minulle Rage on parhaillaan progeimmillaan ja melodisimmillaan: etenkin Speak of the Dead ja Ghosts ovat osuneet parhaiten, kun raskaspoljentoisemmat Unity ja Soundchaser tai speedsävytteiset powerkiekot a'la Secrets in a Weird World on jättäneet kylmemmäksi. Esimerkisi juuri mainittu 1989 ilmestynyt speed-power-levy on ollut hyllyssä mätänemässä muutaman kuuntelun jälkeen, kiitos tylsän kappalemateriaalin ja Peavy Wagnerin rasittavan ulinan, eivätkä kömpelöt lyriikat varsinaisesti auta asiaa. Lyriikat eivät Ragella koskaan ole olleet hyviä, mutta melodiataju Peavylla on paremmin kohdillaan, kun hän lähtee progeilemaan ja kokeilemaan, kuten vaikkapa parikymmenminuuttisen nimikkoraidan omaavalla Speak of the Deadilla. Mikä Rage soittaa End of All Daysilla, jota pidetään yhtyeen intensiivisen ysärin (yhdeksän kokopitkää levyä yhtä moneen vuoteen!) parhaita?

Se tylsä Rage, joka rämistelee läpi levyn yksinkertaisten ja junnaavien kertosäekoukkujen varassa. Neljätoista ylimittaista biisiä muodostavat ylimittaisen ja ankean levyn, josta ei tahdo jäädä käteen muuta kuin ärtymys tuhlatusta ajasta. Riffien taso on korkeintaan keskinkertaisella asteella. Paljon kertoo myös se, että levyä kuunnellessa aloin epäillä tykkäisinkö niistä paremmista Rage-levyistä, jos kohtaisin ne nyt ensimmäistä kertaa. Peavyn ääniala on kapea mutta riittävä, soundit ovat kelvolliset, paketti on kaikilta osiltaan lisää sitä samaa tuttua huttua juttua. Kuunnelkaa nyt joku Deep in the Blackest Hole tai Face Behind the Mask ja sanokaa päin näköä niiden olevan hyviä biisejä, niin näette ensimmäisen kerran kuinka samaan aikaan itketään surusta ja kauhusta sekä nauretaan myötähäpeästä ja arvostuksenmenetyksestä.

Montako samanlaisista biiseistä koostettua samanlaista levyä Ragen tarvitsi tehdä ennen kuin kohdalle osui hyviä kokonaisuuksia? En tiedä, kysyn retorisesti, koska en usko, että hetkeen hankin ainuttakaan. Ymmärrykseni mukaan XIII on lähempänä äärimelodista Ghostsia ja Lingua Mortis lähempänä sinfoniaorkesterin kanssa progeiltua Speak of the Deadia, mutta End of All Days on toteutukseltaan niin ankea, että joudun todella reflektoimaan elämääni ja valintojani huolella, jos ostan seuraavan vuoden aikana ainuttakaan Rage-levyä, olivat ne kuinka harvinaisia tahansa. Secrets in a Weird Worldin vieressä on hyvä mädäntyä.