Olen vasta äskettäin hurahtanut mukaan Nocturnal Ritesin
semifanikelkkaan. Yhtye, heitä tuntemattomille, aloitti 1990-luvulla
veivaamalla kuolometallia, mutta jo esikoislevy oli poweria. Siitä noin
kymmenen, kahdentoista vuoden ajan bändi sylki levyjä ulos hirmuisella
tempolla: esimerkiksi käsiteltävä Shadowland
on ilmestynyt vuonna 2002 ja sitä edelsivät levyt vuosina 2000, 1999 ja 1998;
vastaavasti sitä seurasivat levyt vuosina 2004, 2005 ja 2007 ennen kymmenen
vuoden levytystaukoa. Kymmenessä vuodessa vuosituhannen vaihteen paikoilla
porukka väänsi seitsemän levyä joista noin puolet kuulleena uskalla sanoa, että
taso on pysynyt korkeana. Nykyään bändin levyjen löytäminen on vain hitusen
vaikeaa, koska ainakaan Helsingin levykaupoissa ei ole ollut ainuttakaan
vuosiin – ja jos on ollut, olen ostanut ne talteen.
Shadowland on
varsin kuvaava 2000-luvun taitteen Nocturnal Rites -levy: erittäin hyvää,
varsin suoraviivaista ja tarttuvaa poweria, joka on taltioitu surkeilla
soundeilla. Ehkä olen nykyään sellainen kermaperse että oksat helvettiin, mutta
ainakin minulle kuuntelunautinto latistuu, kun mahtipontisesta musiikista
puuttuu suuret, mehukkaat soundit; Shadowlandilla,
kuten vuoden 2004 New World Messiah’lla,
soundit ovat erikoisen bassottomat, ohuet ja kuin demolta. Moni raita klippaa,
esimerkiksi virvelirumpu on kohtuuttoman pinnassa ja muutenkin äänimaailma on
ihmeellistä sekasotkua. Levyä ensikertaa kuunnellessani minun oli vaihdettava
soitinta ja kuulokkeita muutamaan otteeseen ennen kuin uskoin, että kyllä vain,
tältä tämän levyn pitääkin kuulostaa. Jos ongelma riivaisi vain Shadowlandia, uskoisin saaneeni vain
huonon kopion levystä – on sitä oudompiakin kusetuksia tullut vastaan, mutta ei
kovin montaa – mutta kun New World
Messiah kärsii aivan identtisestä
ongelmavyyhdistä…
Huonot soundit eivät tietenkään pilaa loistavaa
kappalemateriaalia ja siinä, jos missä, Nocturnal Rites loistaa. Shadowlandilla ei ole heikkoa biisiä ja
power metal -diggareille bändin diskografia kuuluu yleissivistykseen. Kyllä,
bändin myöhemmillä levyillä – tai, pitäisikö sanoa, eräällä myöhemmistä
levyistä – tyyli muuttuu raskaammaksi ja vähemmän poweriksi, mutta silläkin
porukka omaa erinomaisen melodia- ja koukkuvainun. Omissa kirjoissani yhtyeen
tällä hetkellä tuntemistani kiekoista paras on New World Messiah, mutta Shadowland
on hyvänä kakkosena ja sitä seuraavat paluulevy-Phoenix ja diskografian kummajainen, The 8th Sin. Säästelen ylisanojani vielä hieman, koska ostin
Wackenista (mutta en ole vielä ehtinyt paneutua, koska kiire yadayadayada) myös
Grand Illusionin, jota kohtaan
minulla on suuret odotukset, sillä monet tuntuvat pitävän sitä yhtyeen
kirkkaimpana kruununjalokivenä. Varautukaa siis lukemaan lähiaikoina uudestaan
höpinää Nocturnal Ritesista. Teitä on varoitettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti