Kaksikosta Thundersteel on parempi - väite, jonka kaikki tietävät todeksi. Thundersteel on tiukempi, paremmin rakennettu ja ikimuistettavampi kokonaisuus, josta ei keikkahittibiisejä puutu. Ei se ehkä aikakautensa parhaita levyjä ole, mutta en epäröi kuin hieman sanoessani, että se kuuluu 1980-luvun top 20 metallilevyjen joukkoon - sopii pitää mielessä miten kova vuosikymmen kasari oli.
The Privilege of Power on myös hyvä levy, mutta se on ylimittainen ja huonommin fokusoitu. Levyltä löytyy liian paljon kaikenmaailman soundscapingia ja muuta tarpeetonta. Lisäksi, biisien kestot ovat pompanneet ja levyltä löytyy kolme yli seitsemän minuuttia pitkää rallia ja tähän päälle vielä kaksi yli kuusiminuuttista. Vertailukohtana Thundersteelillä on tasan yksi yli kuusiminuuttinen biisi, melkein yhdeksän minuuttia kellottava päätösraita Buried Alive (Tell Tale Heart). Minulla ei ole mitään pitkiä biisejä vastaan - blogia pidempään lukeneet tietävät tämän varsin hyvin - mutta pituus ei ole oikotie erinomaisuuteen, vaan saattaa kertoa laiskasta karsimistyöstä. Heitto, jota käytän toistuvasti puhuessani luomisesta - oli se kirjoittamista tai säveltämistä - kuuluu: laiska kirjoittaja ei ole se, jolla on yksi sivu valmista tekstiä kasassa, vaan se, jolla on tuhat hiomatonta sivua paskaa. Kuka vain voi takoa näppäimistöä loputtomiin, suoltaen sanoja sanojen perään, mutta oikeasti hyvää jälkeä saa vain hiomisella ja karsimisella. Tämä pätee täysin myös säveltämiseen. Esimerkiksi mainioita osioita omaava Black Leather and Glittering Steel kaipaisi kipeästi leikkuria.
Riot on tervetullut tuttavuus levyhyllyssäni. En tiedä oikein mihin menisin enää tästä, sillä olen nyt hankkinut yhtyeen kehutuimpiin lukeutuvat levyt ja AOR-henkisempi materiaali 1990-luvulta ei kiinnosta samalla tavalla. No, eiköhän noita kiekkoja tule vielä hamstrattua. Ja, jos se nyt jollekin jäi epäselväksi, ottakaa Thundersteel haltuun - ette kadu, kipakkaa speediä parhaimmillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti