Ensiferum - Unsung Heroes (2012)

Voihan epäpyhä anaalitappi kuinka voi levy olla tylsää kuultavaa! En taatusti ole ensimmäinen, jonka päässä näillä suuntaviivoilla kulkeva ajatus on rullannut, kun Ensiferumin Unsung Heroesia on kuunnellut ensimmäistä kertaa. Tiedän, että toissapäiväinen blogitekstini Ragen levystä oli negatiivinen – kenties tarpeettoman suuressa laajuudessa – mutta Unsung Heroes ei ansaitse edes varovaisia kehuja. Kymmenen ylipitkää biisiä, joista parhaassa olisi aineksia vaivoin neliminuuttiseen ralliin; tempojen pysyminen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta keskikastissa; ankeat riffit ja koukuttomat melodiat, joita veivataan keskipitkiltä ikuisuuksilta tuntuvat ajat. Jos levyn parhaan biisin tittelistä kisaavat Ensiferumin heikoin musavideobiisi In My Sword I Trust, ainoa rivakampi (siltikin tylsä) biisi Retribution Shall Be Mine ja se mammuttitautinen, peräti kuusitoista minuuttia kestävä päätösraita Passion, Proof, Power… Ja mä menin luulemaan, että uusi Two Paths oli heikoin Enska!

Ei Unsung Heroesin surkeus yllätyksenä tullut: kun levy oli tuloillaan ja ennakkomaistiaisena tarjoiltu In My Sword I Trust jäi laiskaksi läpsyttelyksi, koko kiekko jäi ”kai sen joskus voisi tsekata” -kategoriaan. Sitten tulivat arvostelut ja, voihan veljet, kuinka tulivatkaan. Minulle From Afar oli pettymys ja mielenkiinto Ensiferumin tekemisiin putosi jo sen jälkimainingeissa, mutta vasta nyt, kun hankin Unsung Heroesin ja olen kuunnellut sitä muutaman kerran, ymmärrän, kuinka From Afar oli vielä kuunneltavissa – se oli tylsä ja keskinkertainen ylivertaisen Victory Songsin jälkeen – mutta Unsung Heroes on jotakin aivan muuta. Eihän tätä paskaa tahdo jaksaa kuunnella edes ensimmäistä kertaa loppuun! Oh, how the mighty fell!

Saattaa vaikuttaa siltä, että olen tarpeettoman kriittinen levyä kohtaan – sen erilaisuus verrattuna muuhun Ensiferumin diskografiaan ei saisi tehdä siitä huonompaa. Mutta kun erilaisuus ei tee siitä huonoa: olkoon vaikka koko levy keskitempoista, hitaasti soljuvaa, puoliakustista folk rockia, mutta kunhan se olisi hyvää tai edes keskinkertaista folk rockia! Minulle erilaisiin suuntiin musiikkiaan vievät bändit ovat aina kiinnostavampia kuin samaa levyä kerrasta toiseen jauhavat jäärät ja arvostan Ensiferumin yritystä tehdä jotakin uutta, mutta ongelmana ei ole pyrkimys vaan toteutus. Levyltä ei löydy ainuttakaan biisiä, joka ei paransi, jos sen keston puolittaisi tai ainakin leikkaisi minuuttia tyhjäkäyntiä eripuolilta biisiä. Kaikkien biisien ei tarvitse tai pidä olla kolmeminuuttisia radiosinkkuja, mutta kun esimeriksi Burning Leavesilla kestää minuutti päästä ensimmäiseen säkeistöönsä eikä se introriffi ollut edes hyvä… Aivan erityistä murhenäytelmää on kuunnella Last Breathia, joka saattaa hyvinkin olla Ensiferumin koko tuotannon huonoin biisi – kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa huudahdin (kivusta ja kauhusta) ääneen, että ”mitä vittua ne on miettiny!”

En osaa vastata omaan kysymykseeni. Unsung Heroes on paska levy. Turisas2013 oli erilainen mutta silti siedettävä – muutama helmi joukossa, jokunen filleri, mutta ei mitään kunnianloukkaustason kuraa. Unsung Heroesista on vaikea sanoa samaa.