Voihan epäpyhä anaalitappi kuinka voi levy olla tylsää
kuultavaa! En taatusti ole ensimmäinen, jonka päässä näillä suuntaviivoilla
kulkeva ajatus on rullannut, kun Ensiferumin Unsung Heroesia on kuunnellut ensimmäistä kertaa. Tiedän, että
toissapäiväinen blogitekstini Ragen levystä oli negatiivinen – kenties tarpeettoman
suuressa laajuudessa – mutta Unsung
Heroes ei ansaitse edes varovaisia kehuja. Kymmenen ylipitkää biisiä,
joista parhaassa olisi aineksia vaivoin neliminuuttiseen ralliin; tempojen
pysyminen yhtä poikkeusta lukuun ottamatta keskikastissa; ankeat riffit ja
koukuttomat melodiat, joita veivataan keskipitkiltä ikuisuuksilta tuntuvat
ajat. Jos levyn parhaan biisin tittelistä kisaavat Ensiferumin heikoin
musavideobiisi In My Sword I Trust,
ainoa rivakampi (siltikin tylsä) biisi Retribution
Shall Be Mine ja se mammuttitautinen, peräti kuusitoista minuuttia kestävä
päätösraita Passion, Proof, Power… Ja
mä menin luulemaan, että uusi Two Paths
oli heikoin Enska!
Ei Unsung Heroesin
surkeus yllätyksenä tullut: kun levy oli tuloillaan ja ennakkomaistiaisena
tarjoiltu In My Sword I Trust jäi
laiskaksi läpsyttelyksi, koko kiekko jäi ”kai sen joskus voisi tsekata”
-kategoriaan. Sitten tulivat arvostelut ja, voihan veljet, kuinka tulivatkaan.
Minulle From Afar oli pettymys ja
mielenkiinto Ensiferumin tekemisiin putosi jo sen jälkimainingeissa, mutta
vasta nyt, kun hankin Unsung Heroesin
ja olen kuunnellut sitä muutaman kerran, ymmärrän, kuinka From Afar oli vielä kuunneltavissa – se oli tylsä ja
keskinkertainen ylivertaisen Victory
Songsin jälkeen – mutta Unsung
Heroes on jotakin aivan muuta. Eihän tätä paskaa tahdo jaksaa kuunnella
edes ensimmäistä kertaa loppuun! Oh, how the mighty fell!
Saattaa vaikuttaa siltä, että olen tarpeettoman kriittinen
levyä kohtaan – sen erilaisuus verrattuna muuhun Ensiferumin diskografiaan ei
saisi tehdä siitä huonompaa. Mutta kun erilaisuus ei tee siitä huonoa: olkoon
vaikka koko levy keskitempoista, hitaasti soljuvaa, puoliakustista folk rockia,
mutta kunhan se olisi hyvää tai edes keskinkertaista folk rockia! Minulle
erilaisiin suuntiin musiikkiaan vievät bändit ovat aina kiinnostavampia kuin
samaa levyä kerrasta toiseen jauhavat jäärät ja arvostan Ensiferumin yritystä
tehdä jotakin uutta, mutta ongelmana ei ole pyrkimys vaan toteutus. Levyltä ei
löydy ainuttakaan biisiä, joka ei paransi, jos sen keston puolittaisi tai
ainakin leikkaisi minuuttia tyhjäkäyntiä eripuolilta biisiä. Kaikkien biisien
ei tarvitse tai pidä olla kolmeminuuttisia radiosinkkuja, mutta kun esimeriksi Burning Leavesilla kestää minuutti
päästä ensimmäiseen säkeistöönsä eikä se introriffi ollut edes hyvä… Aivan
erityistä murhenäytelmää on kuunnella Last
Breathia, joka saattaa hyvinkin olla Ensiferumin koko tuotannon huonoin
biisi – kuunnellessani sitä ensimmäistä kertaa huudahdin (kivusta ja kauhusta)
ääneen, että ”mitä vittua ne on miettiny!”
En osaa vastata omaan kysymykseeni. Unsung Heroes on paska levy. Turisas2013
oli erilainen mutta silti siedettävä – muutama helmi joukossa, jokunen filleri,
mutta ei mitään kunnianloukkaustason kuraa. Unsung Heroesista on vaikea sanoa samaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti