Bob Dylan - Highway 61 Revisited (1965)

Bob Dylanin uran kenties tärkeimmäksi levyksi lukeutuva Highway 61 Revisited on ensimmäinen nobelistin kiekko, joka otti selvän pesäeron alkuperäiseen folk-Dylaniin. Se on myös monien mielestä miekkosen paras levy, mutta minulle se on (vasta?) toinen omistamani Dylan ja verratessani sitä aiemmin ostamaani The Times They Are A-Changin'iin, huomaan selvän tasoeron Highway 61 Revisitedin eduksi. Ei sen takia, että se on rokimpi levy kuin TTTAAC, vaan koska se on monipuolisempi. Jos käyt nyt lukemassa tekstini TTTAAC:sta, huomaat minun pitäneen levyn lyriikoista mutta kyllästyneen levyn yksipuoliseen antiin - juuri tämän takia päätin hankkia Highway 61 Revisitedin.

Highway 61 Revisited alkaa sillä kuluneimmalla, kuuluisimmalla ja yliarvostetuimmalla Dylan-rallilla, Like a Rolling Stonella. Ei, se ei ole huono biisi, sinänsä, mutta en jaksa käsittää kappaleen kohtuutonta suosiota ja mainetta Dylanin parhaana biisinä. Kyllä, sillä on hyvät sanat, mutta eikös Dylanilla (lähes) aina ole? Kyllä, se on rock-biisi, mutta on Dylanilla muitakin rokkaavampia ralleja. Like a Rolling Stone ei ole edes levyn paras biisi, puhumattakaan Dylanin koko tuotannosta. Minulle sekä Tombstone Blues, Highway 61 Revisited että akustinen ja mammuttinen 11-minuuttinen Desolation Row ovat paljon tarttuvampia, kiinnostavampia ja paremmin sanoitettuja kappaleita kuin iänikuinen renkutus Like a Rolling Stone.

Kokonaisuutena Highway 61 Revisited on paljon TTTAAC:iä eläväisempi. Biisit rullaavat parhaillaan vastustamattomasti ja rauhallisemmissa kohdissa on enemmän painoarvoa, kun levyn draamankaari kurvaa suvantoon räminän kautta. Siinä missä TTTAAC ei kestä kokonaisuutena, Highway 61 Revisited vaatii kuuntelun kokonaisuutena, koska vain siten Desolation Row'n paatoksellisuus rinnastuu Highway 61 Revisitedin grooveen. Silti Highway 61 Revisited ei ole täydellinen levy, vaan esimerkiksi Queen Jane Approximately jää hievenen filleriksi. Pidän mielenkiintoisena ja levyn ikää kuvaavana huomiona myös sitä, miten etenkin rummut on miksattu oikeaan kaiuttimeen: kun on tottunut virvelin takovan metronomin lailla äänimaailman keskellä, sen eristäminen toiseen korvaan on... häkellyttävää, vähintäänkin. Vastaavaa ongelmaa ei ole minimalistisemmissa kappaleissa ja etenkin Desolation Row kuulostaa niin hyvältä kuin se voi tai sen tarvitsee koskaan kuulostaakaan.

Niin tai näin, ostanen lisää Dylania taas jossakin välissä. Nyt menen luukuttamaan miekkosen parasta biisiä, kuten olen jo kuukauden ajan tehnyt. Ai mikäkö se on? Törkeän kova Things Have Changed, tietenkin. Dylan taitaa olla ainoa ihminen maailmassa, jolla on Nobel, Oscar ja Grammy.