Kärsimystoleranssi: Ajattara

Minulla on ollut lähes täydellinen sunnuntai: vapaapäivä, jonka olen käyttänyt lukemalla erinomaista kirjaa, syömällä pitsaa, katsomalla yhtä parhaista TV-sarjoista pitkään aikaan ja kuuntelemalla hyvää musiikkia. Mikäs sen parempi idea kuin kuunnella kolme levyä Ajattaraa putkeen ja pilata hyvä päivä ja fiilis? Ajattara on, objektiivisella että subjektiivisella tasolla, paska bändi, jolta en usko koskaan kuulleeni edes yhtä hyvää biisiä, mutta kun minulle viikko sitten tarjottiin läjää ilmaisia levyjä, joista kolme oli Ajattaraa, en voinut kieltäytyä. (Eräs sukulainen luopui kaikista CD-levyistään, koska hän ei ollut kuunnellut niitä vuosiin eikä enää edes omista mitään soitinta, jolla kuunnella niitä. Ei, en minäkään ymmärrä.) Todellisuus iski vasten kasvoja vasta tänään, kun tajusin että ainoa keino päästä eroon niistä kuuntelupinossa, olisi purra hammasta ja vain kuunnella ne. Koska en halua kuunnella levyjä uudestaan jos ei ole aivan välttämätöntä, teen tekstit niistä kerralla - ja koska en halua kuunnella Ajattaraa ripotellen, voilá, maratoonin ainekset ovat kasassa. Värväsin myös paremman puoliskoni, joka väittää Ajattaraa ihan hyväksi bändiksi, osallistumaan ja kärsimään kanssani, koska mitäs muuta parisuhde olisi jos ei kärismyksen jakamista? Kolme levyä putkeen, vain lyhyillä kirjoitustauoilla välissä... mikä voisi mennä pieleen?

Ennen aloittamista, vielä: tajusin juuri, että mullahan on jo yksi näistä kolmesta levystä hyllyssä. No, kuunnellaan se kuitenkin myös. Kertoo myös paljon bändistä ja sen tyylistä (tai, tässä tapauksessa, tyylittömyydestä) että en edes muista mitkä kaksi levyä mulla ennestään olikaan. P.S. Jos joku haluaa Kalmannon, ekstrakappaleen saa käsilämpimän vittuilun saattelemana ilmaiseksi.

Kuolema

Ei, Ajattara ei ole muuttunut maagisesti paskasta parhaudeksi. Huh-huh, että oli vaikea puolituntinen. Kaikki biisit - siis kirjaimellisesti kaikki - kuulostavat samalta. Kuolema on yksi biisi, josta on vaivattu esiin kymmenen heikkoa varianttia. Riffien kutsuminen riffeiksi on vääryys, koska monet niistä ovat pikemminkin pelkkiä sointumattoja Ruojan kärinöille. Draamaa levyllä ei ole yhtään, mikä vain korostaa biisien samankaltaisuutta ja monotonisuutta; kertsin erottaa säkeestä pelkästään tuplabasarien tai selvemmin esiin astuvan kosketinmaton perusteella. Levyn puolivälin paikkeilla parahdin, että toivon pelkästään sitä, että edes yksi biisi olisi erilainen, edes hivenen toisentyyppinen, mutta ei, kaikki samaa, harmaata, draamatonta "black-doomia" tai "black metalia" - määritelmiä, joista molemmat kuulostavat epäreilun kiinnostavilta. Muutaman kerran läimäytin kaksin käsin otsaani, koska aivan kuin levy olisi yrittänyt tehdä jotain muuta, mutta ei, sitä samaa jyystöähän tämäkin taas oli. Esimerkiksi Kituvan kirous alkoi "maalailevalla" (käytän sanaa isoissa lainausmerkeissä) ambient-äänimaisemalla ja ehdin jo toivoa, että ehkä, josko vain tässä olisi jotakin muuta, mutta kun säe lähti käyntiin, se oli, kuinka ollakaan, tismalleen samanlainen kuin kaikki muutkin biisit levyllä. Levyn vähiten huono biisi on Ikiyössä, koska ainakin siinä oli jotakin dramatiikkaa, joitakin tunnistettavia osioita - ja ei, biisin suhteellinen ei-paskuus ei johdu pelkästään siitä, että siinä käytetään puhdasta laulua, vaan koska puhdas laulu tuo biisiin jotain variaatiota, jotain tekstuuria, jotain uutta ja edes marginaalisesti erilaista. Vittu mitä paskaa; tämä on aika pitkälti sitä, mitä Six Feet Under ja Grave Digger olisivat, jos eivät olisi niin sympaattisia ja lutuisia koheltajia.

Ai niin: tätä pidetään yhtenä bändin vähiten huonoista levykokonaisuuksista. Pelkään, että en selviä seuraavista levyistä ilman kuningas alkoholia.

Kalmanto

Ainakin levyt ovat lyhyitä, taivas varjele. Ongelmana vain on se, että Kalmanto ei ole juuri Kuolemaa parempi levy. Jos jotain, se saattaa olla vieläkin paskempi kiekko, mutta toisenlaisista syistä. Kalmannolla on enemmän variaatiota, mistä kiitosta bändin suuntaan, mutta käytännössä variaatio tarkoittaa vaihtuvien gimmick-soitinten päälle länttäämistä - siellä alla oleva biisi on täysin muuttumaton. Tai no, ei täysin, koska Kalmannon rallit ovat järjestäen pidempiä kuin Kuoleman, mutta se ei tarkoita, että niihin olisi upotettu väistämättä sen enempää vaivaa, vaan samat kaksi tai kolme riffiä kestävät nyt kolmen minuutin sijaan jopa viisi minuuttia. Mutta variaatiota on enemmän, taustalaulujen lisääminen sekä viulun ynnä muun hyväksikäyttäminen ei haittaa kokonaisuutta yhtään ja se saa biisit kuulostamaan ajoittain jopa biiseiltä, ei kahden riffin soittamiselta peräkkäin. Esimerkiksi Ilkitie ei ole ihan niin kauhea tekele kuin pelkäsin. ... putoan omaa jotain draaman kaltaista ja Kalmanto, vaikka onkin varomattomalta järjen vievän tylsää kuultavaa, on sentään marginaalisesti erilainen tekele kuin monet muut levyllä. Silti Harhojen virta on yksinkertaisesti täysin turha biisi, Turhuuden takila jumiutuu yhteen junnaavaan kertosäekoukkuunsa ja Alttarilla aamutähden... no, se kestää noin kolme minuuttia liian pitkään.

Oikeastaan koko levyn upottaa pohjamutiin onneton äänimaailma: soundit ovat aivan paskat. En sano tätä kevyin perustein ja Kuolema sentään kuulosti (soundiensa puolesta) valmiilta levyltä, mutta aivan kuin Kalmantoa miksattaessa tai masteroitaessa olisi unohdettu jonkun namiskan kääntäminen oikeaan asentoon tai jotakin. Ehkä levyn demoversio meni läpi semmoisenaan, mikä selittäisi tuhnuiset rumpusoundit tai... no, koko äänimaailman. En tiedä, en käsitä, en edes yritä.

Mutta korkki ei narahtanut. Vielä.

Noitumaa


Pakko. Ei tästä puolituntisesta ilman viinaa selviä, ei kukaan, ei voi. Kuuntelen oikeaasti mieluummin Metallican ja Lou Reedin yhteislevyä Lulua kuin Noitumaata - enkä edes vitsaile tai liioittele sanoessani näin. Noitumaan erikoisuus on se, että kyseessä on akustinen levy eli ainakin se on erilainen kuin kaikki muut Ajattaran levyt, mutta... Huoh. HUOH!

Ehkä tämä on vitsi, mutta jotta se olisi vitsi, siinä pitäisi olla jotakin hauskaa. Paskan musan tekeminen ja julkaiseminen ei ole mikään ovela läppä, vaan vittuilua kuulijalle - ainakin kun tässä mittakaavassa liikutaan. Keuhkosi oli niin toivotonta räpellystä, että viskipullon korkki naksahti auki ja lasi täyttyi, tyhjeni ja täyttyi vaivoin kolme minuuttisen biisin aikana. Massat oli parempi, koska ainakin siinä oli joku kertosäe, joku pointti. Sen jälkeen jokainen biisi oli marginaalisesti huonompi tai parempi kuin Keuhkosi, mutta ei kertaakaan yltänyt siihen matalaan rimaan, jonka Massat asetti. Ali mentiin, oi kuinka mentiinkään. Kun Kielletyt sanat oli loppumaisillaan, sanoin sitä paskimmaksi Ajattaran biisiksi, jonka olen koskaan joutunut kuulemaan. Korjasin edellistä lausuntoani Lampaan kohdalla, koska se on vielä melkoisesti toivottomampi tekele puhelauluileen. Riffit ovat täysin identtisiä kuin aiemmilla levyilläkin, mutta nyt ne vain on vedetty akustisilla kitaroilla ja ne kuulostavat sen puolesta paremmilta kuin vaikkapa Kalmannolla, mutta sitä samaa turhanpäivästä taustasointumattoahan ne ovat.

Jos jotain hyvää pitäisi sanoa, niin A) levyn äänimaailma on kaikessa vähäeleisyydessään riittävä. Kokonaisuutena kiekko kuulostaa paljon paremmalta kuin Kalmanto tai Kuolema. B) Kansitaide on tyylikäs. C) Levy on näistä kolmesta putkeen läpikärsimistäni lyhyin, kolmekymmentäyksi minuuttia pitkä. D) Massat ei ole niin paska biisi kuin kaikki muut levyllä. Siinäpä se. Enempää edes suunnilleen positiivissävytteistä sanottavaa en löydä, vaikka kuinka yritän.

Mieluummin Lulu kuin Noitumaa, vaikka Lulu on leffan mittainen, kun Noitumaa vain nippanappa Frendien jaksoa pidempi.

Loppukaneetti

Kokemus oli epämiellyttävä ja juuri sellaista kärsimystä kuin pelkäsinkin. Ajattara on silmissäni edelleen paska bändi - jos jotain, se saattaa olla nyt paskempi bändi kuin vielä tänä aamuna, jolloin ajattelin löytäväni kolmesta levystä edes jonkin hyvän jutun. Kaikissa kolmessa kiekossa oli jotakin perustavalla tavalla pielessä: Kuoleman biisit ovat vaivoin biisejä, Kalmannon soundit vaivoin demotasoa ja Noitumaa vaivoin... no, mitään.