Reverend Bizarre - II: Crush the Insects (2005) & Wolves in the Throne Rom - Two Hunters (2007)

Kaksi bändiä ja levyä, joilla ei ole mitään yhteistä keskenään, paitsi se, että ne ovat molemmat äskettäisiä lisäyksiä levykokoelmaani? Kyllä ja ei. Näen Reverend Bizarren II: Crush the Insectsissä ja Wolves in the Throne Roomin Two Huntersissa paljonkin samaa, vaikka tyyli on perin juurin toinen: Wolves… on post-blackia, Reverend Bizarre doomia. Silti bändejä yhdistää tinkimättömyys sekä kiireettömyys: doomia tai samoilubläkkistä ei voi tehdä hyvin jos joutuu kohkaamaan edestakaisin. Molemmat genret ovat minulle myös suhteellisen uusia tuttavuuksia, kun doom on alkanut aueta viimeisten vuosien aikana ja post-black vasta 2017 kesästä alkaen. Vaikka levyillä on (ja ei ole, kuten sanottua) paljon samaa, pidän toisesta selvästi enemmän – miksi?

En oikeastaan tiedä, miksi Reverend Bizarren levy ei lähde. Doom Over the World on tuttu jo vuosien takaa, mutta muuten levy jättää todella haljun fiiliksen, jota en osaa pukea sanoiksi, vaikka olen yrittänyt nyt usean viikon ajan tulkita itseäni ja suhdettani levyyn. Kenties levy on liian monotoninen – mutta ei Wolves…:in levyä monotonisuuden puutteesta sovi kehua. Kenties levy on liian pitkä – ei Wolves…:in kiekkokaan tynkä ole. Kenties jotakin aivan muuta. Huomaan laittavani levyn soittimeen kammoksuen, ärtyneenäkin, koska olen ehdollistanut itseni siihen, että alusta löytyy hyviä rokkidoomiralleja, mutta sen jälkeen mielenkiintoni vain hiipuu, biisi kerrallaan, vaikka puritaaniestetiikka on erinomainen.

Paras selitys, johon kykenen, liittyy tunnelmaan: en vain saa II: Crush the Insectsin tunnelmasta kiinni samalla tavalla kuin Two Huntersin unenomaisuudesta. Post-blackin ja doomin kanssa tunnelma on minulle kaikki kaikessa, sillä jos se jää heikoksi tai riittämättömäksi, musan yksinkertaisuus ja puuduttavuus ponnistaa välittömästi esiin. Wolves…:in musiikissa olen ihastellut tutustumisestani saakka sitä, kuinka vähillä musiikillisilla elementeillä ja karulla äänimaailmalla bändi maalaa vahvoja mielikuvia ja tunnelmia. Reverend Bizarre, sen sijaan, veivaa hyvää doomia, mutta kertaakaan en heittäytynyt mukaan, unohtanut itseäni tai paikkaani maailmassa. Tätä on mahdotonta pukea yhtään konkreettisempaan kirjalliseen asuun, mutta paras doom – tai musiikki ylipäänsä, mutta etenkin doom ja post-black, jotka nojaavat niin vahvasti tunnelmaansa – pysäyttää sijoilleen ja pakottaa kuuntelemaan jokaista nuottia soittajien syvimpien sieluntuntojen todistuksena. Tässä etenkin Hallatar, Swallow the Sun ja muut, joista pari on ei-Juha Raivion bändejä, onnistuvat erinomaisesti; haastan kenet tahansa kuuntelemaan No Stars Upon the Bridgen ja (vaikka tarinaa kiekon takana ei tietäisikään) olemaan pysähtymättä ainakin kerran. II: Crush the Insects ei pakottanut minua kertaakaan pysähtymään, Two Hunters toistuvasti – ja siksi mielestäni Wolves…:in levy on parempi kuin Reverend Bizarren.