While Heaven Wept - Suspended at Aphelion (2014)

While Heaven Wept on erikoinen bändi, koska heidän luokitteleminen mihinkään edes suuntaa-antavaan genrelokerikkoon ei toimi. Bändi aloitti tekemällä doomia, mutta 2010-luvun levytykset eivät ole enää doomahtavia, vaan progehtavia ja ajoin powerihtavia, mutta koska tempot ovat järjestelmällisesti niin matalalla, musan kutsuminen poweriksi on kokonaisvaltaisen väärin. Ehkä se on siis vain progea, mene ja tiedä taas näistäkin genrerunkkauksista. Innostuin bändistä, kun kuulin lyriikka-/musavideobiisin Icarus and I, joka on edelleen suosikkini bändiltä (vaikka perehtyneisyyteni poppooseen onkin ohut): tunnelmallinen ja hidasliikkeinen, mutta silti täynnä draamaa ja variaatiota sekä selkeä kertosäekoukku. Hyvä biisi, vaikka ei missään nimessä erinomainen; riittävän hyvä saadakseen minut tsekkaamaan koko levyn, jolta toivoin lisää samaa.

Tavallaan Suspended at Aphelion on juurikin tuota samaa, mutta venytettynä seitsemän minuuttisesta biisistä noin puoleen tuntiin ja kymmeneen ralliin. Levyssä yllättävää on sen vähäeleisyyden lisäksi lyhyys: kun sinkkulohkaisuna on seitsemän minuuttinen ja tunnelmallinen (mutta silti varsin tavanomaisella biisirakenteella siunattu) kappale, on hieman yllättävää, että kaikki levyn muut biisit ovat selvästi tätä lyhyempiä. Levyn loppupuolen - eli kappaleet nro 6 - 11 - ovat (yhtä lukuun ottamatta) korkeintaan kaksi ja puoli minuuttisia välähdyksiä. Kun yritin ymmärtää levyä näiden sirpalemaisten sävellysten kautta, päädyin pelkkään umpikujaan, sillä Suspended at Aphelionia ei pidä kuunnella niin: se on kokonaisuus, yksi noin nelikymmenminuuttinen biisi. Ongelma tässä tulkinassa, puolestaan, on kappalemateriaalin keskinkertaisuus. Jokainen biisisirpale kuulostaa liiaksi samalta ja kokonaisuutena kiekon kuunteleminen on varsin puuduttavaa, kun musiikillista draamaa löytyy levyltä lähinnä lyhyinä pyrähdyksinä, kuten vaikkapa Ardorin puolivälistä ja niin edelleen. Onnistuneempina hetkinään levy on varsin tehokas, sitä tuskin kukaan kieltää, mutta kokonaisuus olisi tarvinnut vielä melkoisesti duunia pysyäkseen kiehtovana alusta loppuun.

Myöskään maneerinen sävellystyöskentely ei auta levyä, koska jokainen laulumelodia on kuin vasemmalla kädellä tehty variantti: aloitetaan pitkällä nuotilla, nostetaan siitä hieman, muutaman sanan/nuotin verran nopeampaa, lopetetaan pitkähköön nuottiin ja aloitetaan uudelleen, aina ensimmäisellä iskulla ja pitkällä nuotilla. Kuudennen biisin kohdalla tämä kaava alkaa olla jo painajaismaisen tuttu, eikä vaadi kovin suuria selvännäkijänlahjoja kyetä ennustamaan melodioita. Karrikoin tietenkin hieman, mutta vähemmän kuin moni ehkä haluaisi kuvitella.

Ei Suspended at Aphelion huono levy ole, mutta se tuntuu aavistuksen raakileelta. Jos kiekolla olisi enemmän variaatiota ja etenkin laulumelodioiden kanssa olisi sopinut kokeilla enemmän, levy olisi jo "ihan hyvän" sijaan oikeasti hyvä.

Tuomas Holopainen - Music Inspired by the Life and Times of Scrooge (2014)

Hurahdin Nightwishiin vuoden 2012 loppupuolella, ehkä 2013 alussa - suunnilleen niihin aikoihin, kun Floor Jansen liittyi bändiin kiertuesolistiksi ja ostin Imaginaerumin. Seuraava Nightwishin levy oli vielä kaukana horisontissa, mutta Tuomas Holopaisen soololevystä - pitkään huhutusta ja harkitusta - oli alkanut liikkua konkreettisempia höpinöitä. Kyllähän tuo levy olisi hankittava, vaikka eihän se ollut lähelläkään metallia, vaan soundtrackia. Kuten varmaan blogia lukeneet ovat huomanneet, en juurikaan kuuntele soundtrackeja - katson toki leffoja, mutta harva leffa- tai pelisävellys houkuttaa minua riittävästi kuuntelemaan sen irrallaan leffasta - ja päätin silti mennä julkaisupäivänä jonottelemaan nimmaria levyyn - jälleen asia, jota en ole tehnyt koskaan aiemmin (nimmarit ovat aina olleet mielestäni hieman erikoinen käytäntö). Miksikö? Koska tunnen levyn lähdemateriaalin hyvin.

Minulle Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot on yksi nostalgisimmista kirjallisista teoksista. Kyllä, se on sarjakuvaromaani, mutta minulle se oli iso osa ala-asteikääni - aikaa, jolloin en lukenut kirjoja tai, pitkään, edes osannut lukea. Muistan ahmineeni kyseisen sarjakuvaromaanin läpi yhdeltä istumalta useita kertoja ja edelleen, paljon vanhempana ja kyynisempänä, pystyn muistamaan kirkkaasti yksittäisiä ruutuja tai yksityiskohtia noissa ruuduissa. Minulle ikuisessa Carl Barks vs. Don Rosa -väittelyssä on oikea vastaus. Eli, kun kerron jonottaneeni nimmareita Tuomas Holopaisen soololevyyn, jonotin nimmareita erityisesti Rosalta ja levyn lisäksi kyseiseen sarjakuvaromaaniin.

Levynä Music Inspired by the Life and Times of Scrooge on oikein mainio. Ei sellaista musiikkia, jota kuuntelisin jatkuvasti tai ilman jotakin johtoajatusta. Nyt laitoin levyn soimaan tätä blogia varten, edellisellä kerralla taisin koeajaa uusia kuulokkeitani ja niin edelleen. Tästä huolimatta levyllä on pari erittäin kaunista kappaletta - vaikka levyn biisejä ei saisi kutsua biiseiksi, koska ne ovat pikemminkin tunnelmakuvauksia ja sellaisina ne ovat erittäin onnistuneita, kunhan lähdemateriaali on hallussa - ja ne sattuvat olemaan levyn kaksi viimeistä rallia. Johanna Kurkelan tulkitsema A Lifetime of Adventure oli levyn sinkkulohkaisu ja samalla lähimpänä tavanomaista (folkki)biisiä; se on kaunis, tunnelmallinen ja Kurkelan ääni sopii siihen täydellisesti. Go Slowly Now, Sands of Time tuo tipan linssiin joka kerta, 'nuff said.

Holopaisen soololevyä on vaikea suositella, koska sitä pitäisi myydä Rosan sarjakuva-albumin kanssa. Kyllä, se toimii myös ilman sarjakuvaa, mutta vain samalla tavalla kuin soundtrack ilman leffaa - joillekin se riittää, minulle ei. Joku väittää, että soololevy olisi parasta Holopaista sitten Oncen, mutta en allekirjoita em. väitettä, mutta ei sen takia, että levyssä olisi mitään vikaa, vaan koska Nightwishin Oncen jälkeisessä materiaalissa ei ole totisesti mitään vikaa myöskään.

Triptykon - Melana Chasmata (2014)

Celtic Frost kuoli vuoden 2006 Monotheistin jälkeen. Tom G. Warrior lähti bändistä ja vaikka Celtic Frost oli, ilmeisesti, nimellisesti elossa tuon lähdön jälkeenkin, se oli sätkivä päätön kana. Nyt, kun Martin Eric Ain on kuollut, Celtic Frostin nimi pitäisi olla lopullisesti haudattu. Kun kuningas kuolee, valta siirtyy välittömästi uudelle kuninkaalle – the king is dead, long live the king – ja Celtic Frostin fanien tapauksessa tuo uusi monarkki on nimeltään Triptykon, joka on käytännössä Tom G. Warrior ja läjä nuorempia muusikoita. Tämä kommentti ei ole halventava huomio siitä, että kukaan alle nelikymppinen ei voisi tehdä kiinnostavaa metallia, vaan se kuvaa asennetta, joka monilla oli ennen yhtyeen lopullista esiinmarssia. Kahden levyn ja yhden EP:n jälkeen mutina on hiljentynyt.

Triptykonin levyjen löytäminen siedettävään hintaan oli pitkään vaikeaa, joten en hankkinut niitä välittömästi. Yhtyeen kakkoslevy Melana Chasmata, tuli kuitenkin jossakin vastaan puolihintaisena (vuoden 2016 paikkeilla) ja tokihan kiekko oli otettava talteen, koska Monotheist on vaikea mutta kiehtova levy ja… no, kyllä tämä Triptykonin kiekot ovat saaneet paljon suitsutusta ja myönnän olevani levyjen perässä poukkoileva hyypiö. Hyvä, että otin kiekon talteen, koska Melana Chasmata on vitun rankka levy. Ei tätä voi mitenkään muuten ilmaista, pahoitteluni moraalinvartijoille. Melana Chasmata runnoo yli, luo kuulijan ympärille sellaisen äänimuurin, ettei sen läpäiseminen pitäisi onnistua tuosta noin vain. Kappaleet ovat tempoiltaan hitaita ja liikkeiltään hitaampia, kun jokaista riffiä ja melodiaa rakennetaan kuin Moonsorrow’lla konsanaan. Ihan yhtä älytöntä sekametelisoppaa kiekko ei ole kuin Monotheist, mutta yksiulotteiseksi levyä ei kutsu kukaan, joka ymmärtää mitään (ääri)metallista. Kuten Monotheistin kanssa, kappaleet tuntuvat erittäin henkilökohtaisilta Tom G. Warriorille ja hän vaikuttaa vuodattavansa sielunsa sanoituksiinsa – oli tämä totta tai ei, on täysin irrelevanttia, koska taide elää ja kuolee luomissaan illuusioissa.

Triptykonin musiikki ei taatusti uppoa kaikille, edes äärimetallin saralla. Sen hitaus ja kokonaisvaltaisuus epäilemättä harjaa monia vastakarvaan, mutta meille harvoille, joille moinen jäyhyys ei ole este, Melana Chasmata on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Levylle on vain kyettävä antautumaan, sallittava sen omia täysin reilun tunnin mittainen hetki – jos tuota hetkeä ei ole valmis lahjoittamaan sille, se jää uuvuttavaksi taustamusiikiksi.

Stormwarrior - Thunder & Steele (2014)

Stormwarrior tuli minulle ja, epäilemättä monelle muullekin, tutuksi erinomaisen Heading Northe -levyn myötä - minulle tuo tutustuminen vain tapahtui merkittävästi vuoden 2008 julkaisupäivämäärän jälkeen. Koska Heading Northe oli yllätyshitti ja koska sen julkaissut lafka katosi, levyä on ollut pirun vaikea löytää mistään. Onnistuin itse lainaamaan kyseisen levyn kirjastosta keväällä 2016 ja kuuntelin sen ensimmäisen kerran ajaessani ystäväni häihin. Vaikka bändi ei biiseillään tehnyt totisesti mitään uutta, homma toimi kerrassaan mainiosti ja muistan hyräilleeni muutamia kertosäemelodioita kyseisissä häissä, vessareissulla toki. Mutta koska Heading Norhtea ei löytynyt mistään, päädyin ostamaan yhtyeen vielä uusimman levyn Thunder & Steelen, jota pidetään suhteellisen säännöllisesti yhtyeen toiseksi parhaana levynä.

Koska omistan tätä nykyään molemmat yhtyeen parhaiksi väitetyistä levyistä (onnekas ja kallis löytö levykaupasta), voin varmuudella sanoa, että Heading Northe on moninverroin parempi levy kuin Thunder & Steele, joka on vain perushyvä peruspower/perusheavy-levy. Tyyli on jossakin siellä muiden saksalaisten "tekeekö nää tätä läpällä vai ei?" -bändien seudulla; erityisesti Gamma Ray on soundin puolesta varsin lähellä. Ero Heading Northeen on vain valitettavan selvä: siinä missä Heading Northe on erinomaisen itsetiedostaen tehtyä voimametallia, Thunder & Steelellä tiedostamisesta on tullut väkinäistä ja pakolla vänkäämistä. Valehtelisin, jos sanoisin, että en silti nauttisi Thunder & Steelestä - tuo osa minua, joka nauttii näin keskinkertaisesta powerista, on sama osa minua, joka diggailee epäironisesti Grave Diggeriä. Muutenkin bändeillä on paljon samaa, alkaen ensin ärsyttävän erilaiselta soundaavasta solistista, josta tulee nopeasti koko bändin omaperäisin asia ja samalla tyylillinen origo, jonka ympärillä koko levy pyörii. Lyriikoissa on sitä samaa "ei ne voi olla tosissaan, eihän?" -mentaliteettiä, mitä rakastan Grave Diggerissä... silloin kun Grave Digger onnistuu, mikä on tätä nykyään yhä harvinaisempaa.

Siispä, jos jollakin mittarilla Thunder & Steeleä voi arvioida, se olisi Grave Digger -skaala. Siinä missä Heading Northe on jossakin Excaliburin, Knights of the Crossin ja The Last Supperin tietämillä, Thunder & Steele huitelee kenties Ballads of a Hangmanin, The Reaperin ja Clash of the Godsin paikkeilla. Täten se ei (onneksi) ole Healed by Metal tai Liberty or Death, mutta ei isolla marginaalilla.

Stam1na - SLK (2014)

Olen huomannut erään asian omasta suhteestani Stam1naan: kun kuuntelen bändiä, en muista miksi en ole kuunnellut sitä intensiivisemmin, mutta kun en aktiivisesti kuuntele sitä, alan epäillä sen erinomaisuutta. Muistan kyllä oikein kirkkaasti, kuinka erinomaisia yksittäisiä kappaleita he ovat tehneet ja mahtuupa diskografiaan yksi -00-luvun parhaista kotimaisista metallilevytyksistä, mutta silti, puhtaasti muisti- ja mielikuvien varassa operoiden, bändin tuotannosta tuntuu löytyvän levyjä, joilla on se yksi tai kaksi timanttista biisiä. Voin, esimerkiksi, mainita suoralta kädeltä pari-kolme tykkibiisiä Rajalta, mutta käsitykseni niistä muista on parhaimmillaankin hutera. Sama pätee myös SLK:n, joka lienee Stam1nan levyistä se, jota olen kuunnellut määrällisesti kaikkein vähiten, mutta kun olen nyt luukuttanut kyseistä levyä tätä blogitekstiä varten, en ole aivan varma miksi näin on. Ei se ainakaan Noceboa huonompi ole, vaikka Nocebo ei ollut niin huono kuin muistin.

SLK:n ongelma lienee se, että sillä on muita Stam1na-levyjä korostetummin parhaat ja paskat biisit – erittäin hit-and-miss-tyylinen tuotos, siis. Ne parhaat biisit ovat aivan häkellyttäviä näytteitä lemiläisten kyvystä tehdä monipolvisia mutta silti tarttuvia kappaleita, kun heikommillaan levy on puuduttavaa kuultavaa. Ne paremmat rallit sisältävät ainakin Panzerfaustin (huikea keikkabiisi!), Kuoliaaksi ruoskitut hevoset ja Heikon ehkän, mutta kenties myös Uskon pois ja vielä isommalla ehkämarginaalilla Kalmankansan. Ne loput, kuitenkin… Masiina ja Dynamo ovat väärällä tavalla uuvuttavia kuultavia, Rautasorkka lienee heikoin avausbiisi millään Stam1nan levyllä, Kylmä kuuma kylmä sanalla sanoen turha ja instrumentaali Kolmen minuutin hiljaisuus sekä päätösraita SLK jäävät lähtökohtaisesti suosiolla kuuntelematta.

En haluaisi sanoa SLK:ta Stam1nan heikoimmaksi levyksi, koska sen parhaat hetket ovat todella hyviä, jopa kovatasoisen bändin omilla mittareilla. Silti epäilen, että kun seuraavan kerran alan ihmetellä, miksi en ole kuunnellut Stam1naa hetkeen, ota hyllystä soittimeen jonkin toisen levyn kuin SLK:n – minkä, sitä en tiedä, mutta tuskin SLK:n.

Sanctuary - The Year the Sun Died (2014)

En tiedä huomasitteko, mutta hieman ennen vuoden vaihdetta maailma menetti erinomaisen laulajan aivan liian aikaisin. Tämä virke voisi viitata moneen muusikkoon, mutta minulle Warrel Danen äkillinen kuolema iski kovaa - Lemmyn osasi odottaa, Linkin Park ei ollut pitkään aikaan relevantti (minulle, tietenkin) ja Chris Cornell oli (traagisuudessaan) minulle etäinen. Danen musiikkia olen kuitenkin kuunnellut melkoisella pieteetillä jo pitkään ja, kuten olen tainnut mainitakin, pidän Nevermoren Dead Heart, in a Dead World -levyä kaikkien aikojen toiseksi parhaana (metalli)levynä. Iso osa tuon levyn erinomaisuutta on Danen tulkintavoimainen ja pateettisuuden rajapinnalla liikkuva tunteellinen laulu. Niin hieno solisti kuin Dane olikin, hän tarvitsi itseään paremman kitaristin saadakseen sellaista kappalemateriaalia, joka sykähdyttää kuulijaa, sillä heikomman sävellyspartnerin kanssa lopputulos on ei-ihan-niin-kiehtovaa, kauniisti ilmaistuna.

Case in point, The Year the Sun Died. Ilman Danen vokaalipanosta kyseessä olisi korkeintaan keskinkertainen levy, jonka sävellyspuoli on ajoittain yllättävänkin laiskaa: esimerkiksi Let the Serpent Follow Men kaltaisilla ralleilla ei olisi mitään asiaa Nevermoren levylle eikä syynä olisi liian erilainen ilmaisu, vaan mielikuvituksettomat riffit ja draaman puute. Mainittu kappale, kuten niin moni muukin biisi levyllä, kantaa loppuun saakka käytännössä yksistään Danen laulujen ja aina yhtä erinomaisen tulkinnan ansiosta. Oikeasti levyltä on jäänyt mieleeni erityisen positiivisesti monen vuoden kuuntelun jälkeen vain kaksi kappaletta: sopivan yksinkertaisen rokkaava avausralli Arise and Purify sekä musavideolohkaisu Frozen. Vastaavasti täysin floppeja ei ole kuin ehkä kaksi (Exitium sekä The Dying Age tulevat ensimmäisenä mieleen).

The Year the Sun Died on murheellinen levy kolmella tavalla: heikon kappalemateriaalin takia, hukatun potentiaalin takia sekä Danen viimeisenä levytyksenä. Sanctuary ja etenkin Dane olisivat pystyneet parempaan ja nuo moninverroin paremman levyn idut ovat siellä jossain, kätkettyinä levyn huokosiin, mutta niitä ei ole vain työstetty riittävästi. Jopa niissä levyn heikommissa ralleissa on ihan selviä timantinalkuja, mutta ne on hukutettu keskinkertaisuuteen. Sääli, todella suuri sääli, että Danen viimeiseksi levyksi jäi näin heikko kiekko, mutta toisaalta en tule muistamaan häntä The Year the Sun Diedista tai edes Sanctuarysta, joten väliäkö tuolla lopulta niin?

Sabaton - Heroes (2014)

Voi veljet kuinka vähän odotankaan sitä reaktiota, jonka tämä teksti saattaa herättää, koska joku herkkänahkainen epäilemättä pahoittaa mielensä ja syyttää minua kommariksi, cuckiksi, suvaksiksi ja mitä näitä muita suosikkiherjoja onkaan. Jos jotakin on tullut havaittua metallimusasta kirjoittaessa, yksi tärkeistä oppitunneista olisi tämä: Sabatonia ei saa haukkua ulkomusiikillisilla (tosin, mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia?) asioista. Maastohousukansan AC/DC ei tee musiikillisesti mitään uutta, vaan toistaa samoja biisiarkkityyppejä niin uskollisesti, että ensimmäisen riffin myötä tarkkaavainen kuulija pystyy ennustamaan suunnilleen mihin biisi on matkalla. Silti jokaisella levyllä on ollut (yleensä vähintään) yksi biisi, joka onnistuu olemaan yllättävämpi, ainakin marginaalisesti, ja ne monesti kuullut biisiarkkityypit on toteutettu kerta toisensa jälkeen niin hyvin, että kritiikittömämpi tusinadiggari saattaa hairahtaa pitämään biisejä hyvinä. Heroes on juuri niin turvallinen ja tavanomainen Sabaton-levy kuin olettaa saattaa, ja vain Resist and Bite onnistuu pelastamaan muutoin välittömästi unohdetun levyn paremman keskikastin puolelle.

Mutta oikeasti ongelmani Sabatonin kanssa ei ole vieläkään musiikillinen, vaan lyriikallinen, ja mikään yhtyeen tähänastisista levyistä ei alleviivaa inhoani/pointtiani niin kokonaisvaltaisesti kuin Heroes. Kirjoitin jo aiheesta mielestäni varsin napakasti Imperiumissa, mutta avataan nyt vielä kerran kantaani: Sabatonin lapsellinen, militaristinen pseudo-jingoismi ruokkii nationalistisia ääriliikkeitä. En siis sano, kuten esim. (media)lukutaidon omaavat henkilöt saattavat huomata, bändiä natseiksi, vaan natseilla ja natsisympatioilla rahaa tekeväksi porukaksi. Mielestäni moinen on hiukan kyynistä.

Heroes-levy on nimestään ja kansikuvastaan alkaen juuri tällaista germaaniheimokulttuurista kumpuavaa militarismin glorifikaatiota pahimmillaan. Kyllä, bändi varmaan sanoisi tähän, että he vain kertovat historian tapahtumista ja henkilöistä, mutta ongelmani ei ole että historiasta kerrotaan, vaan miten tuo kerronta toteutetaan: kunniaa, mainetta ja sankaruutta saa sotakentillä, ja monet noista sankareista ovat jonkin maan nationalistisen historiankirjoituksen muovaamia "kansallissankareita", joiden ylistäminen ei ainakaan hillitse äärinationalismin normalisoitumista nykypäivänä. (Ohimennen mainittakoon, että olen edelleen hieman yllättynyt, että bändi ei ole vääntänyt biisiä Mannerheimista - liekö liian pyhä asia fanikunnalle, mene ja tiedä.) Lisäksi, kun kerran tehdään näin pateettista ja häpeilemättömän jingoistista lyriikkaa, sen voisi tehdä melkoisesti paremminkin kuin vain etsimällä triviaa Wikipediasta ja ketjuttamalla niitä näennäisen puolueettomiksi kuvauksiksi menneisyyden henkilöistä ja tapahtumista. Katsokaa nyt tätäkin:

Started out as a reserveSoon promoted well deservedAnd the legend has begun With a bounty on his headThe red army wants him deadSoviet enemy number one Across the MannerheimAddicted to the war gameNeverending flameVictory reclaimed Oh we rememberWe rememberWe remember Shout! Lauri Törni's name A soldier of three armies knows the game Keeps their echo from the past Rise from beyond your grave Son of Finland and the Green Beret May you rest in peace at last Lauri Allan Törni (Biisinä siis Lauri Törni -aiheinen Soldier of 3 Armies, mikäli joku ei sitä näin rautalangasta väännetyistä lyriikoista käsittänyt.) Kyllä, näennäisesti probelmatisoidaan Törnin "addiktio sotaan", mutta sävy on kaikkea muuta kuin kriittinen. Etenkin kertosäe on yksiselitteisen ihannoiva. Joku alkaa inttää, että näinhän siitä historiasta voi opettaa, mutta kun tämä ei ole hyvää historiaa, vaan irrelevanttia triviaa peräkkäin, sävytettynä maastohousukansan silmäkulmiin tipan nostattavalla paatoksellisella nationalismilla. Enkä sano välttämättä nationalismia huonona asiana, vaan sanon huonoa historiaa huonona asiana. Enkä myöskään sano, että historiaa ei saisi käsitellä militaristis-nationalistisesti - siitä vain - mutta minulla on oikeus kritisoida näin huonoja historiantulkintoja ja vielä mainita, että sillä saatta olla ja usein onkin vaikutusta laajemmalti yhteiskunnassa, ainakin Sabaton-diggarien keskuudessa. Ja älkää tulko väittämään, että Sabatonissa ei tiedetä mitä he tekevät tällä paskalla. Siksi he aina veivaavat Suomessa käydessään Soldier of 3 Armiesin, Talvisodan ja White Deathin tai ainakin osan näistä tai mahdollisesti potpurina; Puolassa vedetään sitten 40:1 ja Uprising; ja niin edelleen. Tietenkin he tietävät: eivät he voi olla huomaamatta, kuinka heidän keikoillaan heilutellaan lippuja ja heilaillaan.  Ja älkää väittäkö että näin ei tapahtuisi, koska olen nähnyt sitä tapahtuvaksi useammin kuin kerran. Kertauksena siis: Sabatonin jätkät tuskin ovat pikkunatseja, mutta heidän musiikkinsa toimii monien pikkunatsien suosikkimusana. Eikä se ole sattumaa, kuten ei Sabatonin keikoilla heilaaminenkaan. Lisäksi mainittakoon, että koen nyt sanoneeni kaiken tarvittavan tästä aiheesta, joten jatkossa haukun Sabatonia enemmän keskinkertaisesta kappalemateriaalista. P.S. Kansikuvana omistamani digipack-version kansikuva.