Icaros on tarttuvampi olematta selloutmaisen melodinen. Siinä missä Eternium on hetkittäin jopa ylikorostetun tarttuva - Read My Scars, anyone? - Icarosin koukut ovat paremmin upotettu Diablon ominaissoundiin. Esimerkiksi avausraita Trail of Kings jää välittömästi takaraivoon kummittelemaan (eikä vähiten Jarkko Aholan vahvojen taustavokaaliien ansiosta), mutta se ei ole samalla tavalla hittihakuinen kuin Read My Scars. Olen puhunut ei-niin-itsestäänselvän melodisuuden puolesta aiemminkin (halukkaat voivat vilkaista Persuaderin Evolution Purgatory -tekstini aiheesta), mutta harvoin yksi bändi osoittaa pointtia kahdella eri levyllä. Tärkeintä on siis se, että ei-niin-itsestäänselvät koukut kestävät paljon paremmin aikaa ja kuuntelukertoja, missä välittömän helpot kertosäemelodiat saattavat aluksi olla tarttuvampia, mutta kuluvat toistuvilla kuunteluilla - riippuen siitä, mitä kuulija musiikilta haluaa, välittömämpi tarttuvuus on joko hyvä tai huonoa asia. Minulle, musiikin suurkuluttajalle (mistä olen ylpeä), Icaros päätyy Eterniumia useammin soittimeeni, koska kappaleet vetävät jokaisella kuuntelukerralla syvemmälle perässään, siinä missä Eterniumin ote on jo livennyt; nykyään taidan osata melkein kaikki Icarosin biisit ulkoa.
Icaros on monisävyisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että Eternium olisi yksiulotteinen pop-lätty (koska sitä se ei todellakaan ole), mutta siinä missä Eterniumin monipuolisuus tuntu rikkonaiselta, monipuolisuudelta monipuolisuuden takia, Icaros omaa selkeämmin sävyjä tekemättä ekskursioita omalta ydinalueelta. Tätä on vaikeahko selittää kunnolla, mutta Icarosilla kappaleet kuulostavat vain ja ainoastaan Diablolta, mutta niiden välillä on todella paljon variaatiota, vaikka siihen ei välittömästi ensikuuntelulla kiinnitä huomiota. Eterniumilla, vastaavasti, kappaleet ovat kyllä erinomaisia, mutta ne toimivat erillisinä tekeleinä. Verrataan koko hommaa road trippiin: Icaros on koko reissuporukan yhteinen matka, jossa mennään yhteisesti sovitulla tavalla määränpäätä kohti; Eterniumilla kukin reissuporukan jäsenistä tekee omia päivittäismatkoja, vaikka yhdessä edetäänkin summittaisesti sovittua määränpäätä kohti. Onko tässä mitään järkeä? En tiedä, minulle on.
Icaros on paremmin rakennettu levy. Kenties tämä on jo kahden edellisen pointin rivien väleissä, mutta syvennytään nyt siihen kuitenkin erikseen. Kuten edellisessä kappaleessa sanoinkin, Eterniumin kappaleet ovat erinomaisia mutta erillisiä toisistaan, kun Icaros on tiukasti kokonaisuus. Icaros, vaikka ei olekaan konseptilevy, on kuunneltava alusta loppuun, sillä jokainen kappale vie kokonaisuutta eteenpäin ja tuo jotain lisää kuuntelulle: vaikka kappaleet toimivat hyvin yksinkin, levyn koko tehon saa vasta koko kolmevarttisen matkan käytyä. Jokainen kappale tuo uusia palikoita legotorniin, kielikuvaa venyttäen entisestään. Eterniumilta en tätä kuule, edes suunnilleen, vaan siinä kappaleet - kuinka erinomaisia tahansa - ovat vain kappaleita, jotka seisovat tai kaatuvat omilla meriiteillään. Icarosin rallit tukeutuvat toisiinsa ja ovat täten yhdessä vahvempia kuin paraskaan Eterniumin biisi yksistään.
Silti, vaikka olen koko tämän tekstin puhunut Icarosin puolesta, en ole täysin varma, että se on levyistä parempi. Se on kestänyt aikaa paremmin, sitä ei voi kieltää, mutta tekeekö ajan tuhoavan voiman vastustaminen siitä absoluuttisesti parempaa? Toisaalta sen on myös tarvinnut selvitä neljä vuotta lyhyemmän aikaa, joten sekin saattaa vaikuttaa. Sanotaanko vaikka 85:n prosentin varmuudella, että Icaros on Diablon paras levy; 10% annan Eterniumille ja 5% Silvër Horizonille. Tämä ei vähennä muiden levyjen tasoa tippaakaan, vaan korostaa entisestään kuinka tiukka lätty Icaros onkaan.
P.S. Jos joku ihmettelee, mitä helvettiä Salkkareiden Ismo (eli näyttelijä Esko Kovero) tekee Diablon levyllä lukemassa merisäätä, minulla ei siihen ole vastausta. Olen ihmetellyt samaa kahdeksan vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti