Judas Priest - Nostradamus (2008)

Judas Priestin uusi tuleminen Rob Halfordin kanssa alkoi hyvin erinomaisen Angel of Retributionin myötä, joten odotukseni Nostradamusta kohtaan olivat melkoiset. Levyn ennakkomaistiaisena tarjottu nimikkokappale oli räväkkä, mahtipontinen ja sanalla sanoen erinomainen; maailmankiertueen avauskeikalla Helsingin Jäähallissa kuultu Prophecy oli samaten timanttinen ralli. Muuta en juuri keikalta muista - olisivatko vetäneet Deathin, joka on myös kova ralli. Kun levy julkaistiin, olin perheeni kanssa reissulla Yhdysvalloissa ja ostin levyn julkaisupäivänä sittemmin edesmenneestä Virgin Mega Storesta Times Squarelta. Ensimmäinen kuuntelu meni ihmetellessä, sillä jotkut levyn kappaleista (etenkin kuolettavan tylsät Revelation ja War, josta he myös päättivät tehdä susipaskan musavideon) huitelevat niin suurella hehtaaripyssyllä ohi maalitaulun, että olin jo valmis tuomitsemaan levyn pettymykseksi; lisäksi tuplalevyn toinen puolikas on kokeellisempi ja vähemmän tyypillinen Judas Priest -tuotos.

Nostradamus ei ole täydellinen levy, mutta se on silti erittäin hyvä, sanotaan se nyt tässä suoraan. Se on erilainen, ihan totta, mutta se on myös mahtipontinen ja dramaattinen, täynnä hienoja melodioita ja sävellyksiä. Kappalemateriaalissa on vaihtelua aina Persecutionin painkillermäisyydestä jyräyksestä New Beginningsin hempeilyyn ja Deathin doomiin. Silti levy ei tunnu sirpaleiselta. Halford laulaa erinomaisesti - kukaan muu ei voisi tulkita Future of Mankindia yhtä hienosti. Monien mielestä levy on kuitenkin huonointa Priestiä koskaan, sillä se on pitkä, täynnä epäolennaista, eikä sillä ole ainuttakaan Breaking the Law- tai You've Got Another Thing Coming -tyylistä radiohittiä, vaikka Visionsista sellaista yritettiinkin tehdä. Se on erilainen levy, kyllä, mutta erilaisuus ei tee levyä huonoksi (kuten olen monesti sanonut).

Monille biisinvaihtumisbiisit (termi, jonka hävyttömästi pöllin ystävältäni Pimulta) eli lukuisat välisoitot ja introt ympäri levyä ovat silkkaa kryptoniittia. Harva jaksaa kuunnella niitä, vaan "wanhan koulukunnan" fanit ovat valmiita loikkaamaan niiden yli. Se on kuitenkin virhe, sillä juuri niistä levyn kokonaiskuva muodostuu; ne ovat liima, joka sitoo irralliset sävellykset toisiinsa; ne ovat se osa, joka todella kertoo Nostradamuksen tarinan. Otetaan vaikka alkupuolen Awakening, joka on samalla yksi levyn hienoimpia hetkiä Rob-sedän häkellyttävän tulkinnan ansiosta. Ymmärrän, että monille Nostradamus tuntuu paskalta, jos he eivät ole kuunnelleet biisinvaihtumisbiisejä - kenties uusi, avoimemmin mielin suoritettu kuuntelu olisi paikallaan?

Hyviä juttuja tuplalevyltä löytyy melkoisesti, mutta ei se silti täydellinen ole, eikä se kilpaile edes Judas Priestin viiden parhaan levyn joukkoon mahtumisesta. Etenkin War on niin munattoman paska ralli, että eihän sellaisen sävellyksen omaava levy voi olla lähelläkään täydellistä. Silti kyseessä on levy, joka on arvioitu epäreilusti, epäterveistä ja liian kapea-alaisista lähtökohdista käsin. Ei, Nostradamus ei ole uusi British Steel, Defenders of the Faith, Painkiller tai edes Angel of Retribution, vaan se on oma itsensä, jotakin uutta ja jotakin täysin muuta. Ja siitä, ainakin, yhtye ansaitsee hatunnoston: harvapa bändi uskaltaisi tehdä moisen tempun niin myöhään urallaan, toisena levynä pitkään odotetun ja spekuloidun paluun jälkeen.