Deicide - Till Death Do Us Part (2008)

Deiciden uralla on mielenkiintoinen kehityskaari: se aloitti tekemällä joitakin death metalin tärkeimpiä ja parhaita levyjä, taantui huonon levysopparin loppuvaiheissa täyspaskaksi ja uuden levy-yhtiön helmassa bändi teki ensin kelvollisen plätyn (Scars of the Crucifix) ja erinomaisen (The Stench of Redemption). Till Death Do Us Part on tässä jatkumossa seuraava levytys, eli mestariteoksen jälkeinen tuotos; sille oli, ennen julkaisuaan, tasan kaksi mahdollisuutta: joko se osoittaisi, että The Stench of Redemption ei ollut ainutkertainen napakymppi, tai sitten se osoittaisi päinvastaisen. Valitettavasti Till Death Do Us Part on hävyttömän tylsä ja monotoninen levy, jossa huomattavinta on sen samanlaisuus ja toisaalta erilaisuus edeltäjäänsä.

Peruspalikoissaan Till Death Do Us Part on hyvinkin samankaltainen kuin edeltäjänsä: samaa hyvin deicidemäistä döödistä, Glen Bentonin suunnilleen artikuloimilla satanistilla lyriikoilla ja niukasti käytetyillä melodisilla liideillä. Samaan aikaan se ei voisi olla kauempana edeltävästä levystä: siinä missä The Stench of Redemption tuntui aidosti kiukkuiselta ja oivaltavaltakin kokonaisuudelta, mistä ei voinut leikata mitään pois heikentämättä sitä, Till Death Do Us Part on pelkkää jyystöä jyystön takia, kappaleita täyttämään lyhyen levyn kesto ja laiskasti sävellettyä pyörittelyä. Kun musitelen The Stench of Redemptionia, mieleeni tulee visioita rankasta, vihaisesta ja silti koherentista kokonaisuudesta - pystyn osoittamaan monia yksityiskohtia, jotka jäivät mieleen ensikuulemalla. Till Death Do Us Partista jää mieleen vain turta ärtymys, kun mikään yksityiskohta ei jääkään takaraivoon, sekä levyn onnistuneimman (en käytä sanaa "paras", koska se tuntuisi likaiselta) kappaleen Horros in the Halls of Stone koukunkaltainen kertosäe. Muista kappaleista ei yksinkertaisesti jää mitään alitajuntani haaviin. Ne alkavat, kestävät aikansa ja päättyvät. Death metalin, etenkin, pitäisi kyetä parempaan, sillä harva asia on rasittavampaa kuin yhdentekevä döödis.

Onko Till Death Do Us Part Deiciden huonoin levy? Ei, se titteli menee edelleen kahdelle viimeiselle Roadrunner-levylle, mutta se ei tee siitä hyvääkään. Pitää muistaa, että kaksi viimeistä Roadrunner-levyä ovat niin luokattoman paskoja, että hirvittää ajatellakin saati kuunnella. Niiden rinnalla Till Death Do Us Part on ihan ok, jopa siedettävä, mutta jos (ja kun) vertailukohdaksi asetetaan The Stench of Redemption tai kaksi tai kolme ensimmäistä lättyä... Ei, juu ei. Sanalla sanoen levy on pettymys, rankka sellainen. Till Death Do Us Partin jälkeen kiinnostukseni nyky-Deicideä kohtaan on romahtanut täysin, enkä ole edes vaivautunut hankkimaan uusia tekeleitä, vaikka alekoreissa ovatkin tulleet vastaan. Se kertoo omaa kieltään pettymykseni syvyydestä.