Monien yllätykseksi 13 on hyvä levy. Huomattavasti keskivertoa parempi, ainakin. Ei se erinomainen ole, ei lähelläkään yhtyeen parhaita ja merkittävimpiä tuotoksia, mutta kukapa moista, ihan oikeasti, odottikaan? Koko levy tiivistyy mielessäni kahteen kappaleeseen, End of the Beginningiin sekä God Is Dead?:iin. Molemmilla ralleilla on mittaa railakkaasti yli kahdeksan minuuttia ja olipa God Is Dead? jopa sinkkulohkaisu, ensimaistiainen kyynisille ja pessimistisille skeptikoille, että kyllä vain, tämä homma sujuu meiltä edelleen. Ja sujuuhan se, koska nämä kaksi biisiä ovat kiinnostavinta, mitä Ozzy on tehnyt sitten No More Tearsin ja Black Sabbath sitten -80- ja -90-lukujen taitteen. Lisäksi, ei sovi unohtaa, ne ovat niin autenttista varhaista Sabbathia, että minullakin meinasi tulla tippa linssiin ensimmäisellä kuuntelukerralla eikä Sabbath ole edes koskaan ollut minulle kovin iso juttu, ainakin kun vertaa vaikkapa Judas Priestiin. Myös myöhempi sinkkulohkaisu, Loner, ei ole hassumpi, suoraviivaisempi rokkipala.
Ongelmani onkin siinä, että nämä kolme biisiä ovat myös levyn kolme ensimmäistä biisiä, ja huomaan, kerta toisensa jälkeen, että en tule kuunnelleeksi levyä näiden kolmen biisin jälkeen - etenkin kynnyskysymykseksi on noussut wanna-be Planet Caravan (joka alun alkaenkin on jäätävää paskaa) eli Zeitgeist. Loput biisit vain menevät korvasta sisään, toisesta ulos, ja se oli sitten siinä. Kenties levyn olisi voinut jäsentää toisin, heitellä timanttiset rallit muille kohdille, niin kiekko tulisi kuunneltua useammin loppuun saakka.
Nillitykset sikseen, sillä 13 on oikein kelpo kiekko. Veikkaan, että tuottaja Rick Rubinin rooli lopputuloksen laadussa ja ilmeessä oli valtaisa, ja kaikesta kuuluu, että 13 edustaa toisaalta bändin jäähyväisiä faneilleen, mutta myös yhden fanin (Rubin) visiota siitä, miltä Black Sabbathin anno domini 2013 tulisi kuulostaa. Ja hyvältähän se soundaa, ei siitä pääse mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti