Deathchain - Ritual Death Metal (2013)

Deathchainin kaksi ensimmäistä levyä iskivät kuin paristakymmenstä nykistä koostettu jättinyrkki, ja pidän edelleen Deathrash Assaultia yhtyeen parhaana tuotoksena. Vuoden 2007 Cult of Deathilla bändi muutti tyyliään döödis-sävyisestä rässistä selkeämmin kuolometallin suuntaan, ja kehityskaari on jatkunut jokaisella levyllä siitä alkaen päättyen kirjoitushetkellä tuoreimpaan Ritual Death Metaliin, joka on käytännössä tyylipuhdasta kuolometallia. Biisit ovat pitkiä, koukeroisia ja lyriikalliset aiheet haetaan H.P. Lovecraftilta, joten missään nimessä uniikkia meininkiä Ritual Death Metal ei tarjoa. Ei se silti huono ole, älkää ymmärtäkö väärin, mutta siitä huolimatta tulen laittaneeksi soittimeen Deathrash Assaultin noin kolmetoista kertaa useammin kuin Ritual Death Metalin.

Huoh. Kirjoitin juuri äsken arvostelun Imperiumiin ja näyttää jääneen ns. arvosteluvaihde päälle. Pitää muistutta itseä siitä, että tämä blogi ei ole levyarvioita varten, vaan levystä kumpuavalle pohdiskelulle ja paskalle tajunnanvirtamaiselle vuodatukselle varattu venttiili. Pitäisi varmaan hakata sata sanaa silkkaa dadaa alle, sanoa sitä blogiformaatin rikkomiseksi ja heilutella keskisormea sovinnaisuudelle. Lisäksi se, että tuskailee blogitekstin kanssa viikkotolkulla, ei ole hyvä merkki ajankäytön järkevyyden puolesta, puhumattakaan siitä, että maailmassa ja elämässä on isompiakin stressiä ansaitsevia aiheita kuin joku typerä blogini. Pitäisiköhän sitä sanoa jotain lisää levystä ja jättää tämä tekstikappale tämmöiseksi irralliseksi ja mukahauskaksi välisoitoksi - palata asiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?

Koska Ritual Death Metalissa ei ole musiikillisesti mitään erikoisempaa, tahdon nostaa hattua levyn komealle ja erilaiselle kansitaiteelle sekä koteloinnille. Svart Recordsilla on ollut tapana tehdä todella komeita levyjä (siis nimenomaan visuaalisesti komeita), ja Ritual Death Metalin hieno kansikuva, kullanvärisesti kimalteva bändilogo ja takakansitekstit sekä muutenkin erittäin onnistunut art dircetion ansaitsee kaiken mahdollisen huomion. Okei, ulkomusiikillinen seikka, mutta mielestäni ei pitäisi unohtaa, että vaikka pääasia aina on (tai ainakin pitäisi olla) musiikki, myös kansitaiteella ja ulkomusiikillisilla seikoilla on roolinsa estetiikassa sekä kuuntelukokemuksessa. Ainakin minulla on ollut tapana käydä lyriikkavihkoa läpi, kun kuuntelen levyä ensimmäistä kertaa ja jos tuo vihkonen on rumasti toteutettu, se jää mieleen ja vaikuttaa täten mielipiteeseen levystä, vaikka kuinka marginaalisesti. Kansitaiteen komeus ei muuten tule perille tuosta pienestä ja värivammaisesta (saako moista termiä enää edes käyttää?) pikkukuvasta.