Dynazty - Renatus (2013)

Dynazty on rikollisen huonosti tunnettu bändi. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä eivät ole mitään, mistä kannattaisi kirjoittaa kotiin pitkiä ja ymmärryskyvyn ylittäviä kirjeitä, mutta neloslevy Renatus on. Bändi aloitti veivaamalla tavanomaista ja keskinkertaista rokkiheviä, mutta Renatusilla homma lähti toiselle tasolle: progeilevalle, powerista vaikutteita ottavalle melometallille on aina tilaa maailmassa, etenkin kun homma tehdään näin hyvin. Jo pelkästään ensimmäinen biisi, Cross the Line, vetää sellaiset lukemat mittareihin, että heikompia hirvittää ja syystäkin. Minulle juurikin avausraita, yhdistettynä kakkosbiisi Starlightiin sekä päätösraitaan A Divine Comedy ovat levyn kulmakiviä, vaikka missään välissä homma ei hajoa käsiin. Voin yrittää kuvailla soundia vielä parilla sadalla sanalla, mutta se ei tule tekemään oikeutta sille, miltä Renatus kuulostaa, koska vaikka bändi ei sinänsä tee mitään uutta, se onnistuu kasaamaan tutuista aineksista erittäin makoisan sopan.

Tutustuin Dynaztyyn vasta vitoslevy Titanic Massin kautta, koska sain em. kiekon arvosteltavakseni Imperiumin kautta. Jo arvostelua tehdessä tsekkasin Renatusin ja käsitin, että vaikka Renatus on erittäin hyvä levy, se ei ole niin hyvä kuin Titanic Mass. Yritän olla sanomatta liikoja arvostelemastani levystä, koska se on tulossa vastaan myös blogin tiimoilta, mutta karrikoiden voi sanoa, että kaikki mikä on Renatusilla hyvää, on Titanic Massilla parempaa. Mutta, tässäpä paradoksia kerrakseen, huomaan kuuntelevani useammin Renatusta kuin Titanic Massia, ainakin tätä nykyään. Keväällä 2016 Titanic Mass oli soittimessani niin säädyttömässä tehotykittelyssä, että taisin kuluttaa sen lähes puhki.

Renatus on kovatasoinen mutta aavistuksen epätasainen levy. (Wau, mikä virke taas... Paradoxes inbound!) Esimerkiksi The Northern End on alkanut ärsyttää mitä enemmän levyä olen kuunnellut, myöskään Sunrise in Hell on kaukana levyn parhaista hetkistä ja Unholy Deterrentin unohdan aina kun en katso biisilistausta. Lisäksi, jos en muuten ole puhunut itseäni liikaa pussiin, levy on aavistuksen liian yhtä nuottia; ronskimpi variaatio kappaleesta toiseen ei olisi pahitteeksi. Eikä olekaan, mutta puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin lisää.