Ghost B.C. - Infestissumam (2013)

Ghost taitaa olla tällä hetkellä hyvällä tiellä kohti maailman suurimpia metalli-/rokkibändejä, ja kuten moiseen suosioon kuuluu, monille bändi ei vain aukea, ei sitten millään. Minä oli pitkään yksi noista pakanoista, jotka kieltäytyivät tajuamasta Ghostin erinomaisuutta, sillä vaikka yhtyeen estetiikka oli ja on pirun magea, musiikki ei kolahtanut. Liian poppia, liian vähän metallia, solisti Papa Emeritusin laulu on liian ohut - kaikki on liian vähän tai liikaa eikä mikään osu täysin kohdilleen. Näkökantani muuttui vuoden 2016 loppupuolella, kun kuuntelin Square Hammerin musiikkivideon kera ja tajusin, että biisihän on oikeasti helvetin hyvä; tuon biisin toimivuus kumpuaa yksityiskohdista, pienistä oivalluksista ja jipoista, jotka nostavat muutoin yksinkertaisen ja tylsänkin musiikin täysin toiselle tasolle. Square Hammerissa nuo jipot olivat ne tomi-iskut.

Tuo yksi, sinänsä mitätön oivallus, avasi minulle koko Ghostin hienouden salat. Ostin vaikeasti kirjoitettavan ja vielä vaikeammin lausuttavan Infestissumamin kesällä 2017 (varsin äskettäin, siis), koska, kuten olettaa saattaa, Ghostin levyt ovat jatkuvasti loppu levykaupoista, mikä johtuu (tietenkin) yhtyeen suosion jatkuvasta ja tasaisesta kasvusta, mikä patistaa mielipidettään panttaavat hankkimaan levyjä. Tuo Square Hammerin oivallus yksityiskohtien mittavasta painoarvosta Ghostin ilmaisulle pitää kutinsa täysin myös Infestissumamin kanssa: kuuntele vaikka keinuva Secular Haze, joka liikkuu jossakin siellä humpahtavan kirkkomusan, psykedeelisen rokin ja protometallin välimaastossa... ja silti biisihän on puhdasta poppia. Sama juttu kuin Square Hammerin tomi-iskut on Jigolo Har Megiddon bassokuvio, Ghuleh / Zombie Queenin poppitaputtelurytmi (tap-taptap-tap-taptap jne.), ja niin edelleen. Levyn paras biisi, ainakin tämän hetkisen näkemykseni mukaan, on hävyttömän tarttuva Year Zero.

Ghost on niitä bändejä, jotka joko tajuaa täysin tai sitten ei ollenkaan ja käyttää aikansa ihmettelemällä muiden intohimoa tai mielipuolisuutta lähentelevää innostusta. Alan (vihdoin?) siirtyä ryhmästä toiseen... kunhan vain löytäisin yhtyeen kolmoslevy Melioran, sillä esikoinen ei kiinnosta. Jos kolmoskiekko on läheskään sitä tasoa, kun toivon ja luulen sen olevan, kutsukaa mua mielipuolisuutta lähentelevällä innostuksella bändiä diggailevaksi häiskäksi.