Lingua Mortis Orchestra - LMO feat. Rage (2013)

Levy, jonka nimi lipsahtaa huulilta kuin vahingossa, eikö niin? Ihan paska nimi, vaikka levyssä onkin ideaa. Ensin hitunen semivälttämätöntä taustaa: Rage teki -00-luvun ajan hyviä progeilevia ja toisinaan sinfonisen musiikin kanssa leikitteleviä hevilevyjä sekä muutamia, jotka eivät olleet niin hyviä; yhtyeen tuon aikakauden kiinnostavin levy, Speak of the Dead (2006) oli kiinnostava juuri ensimmäisen puoliskonsa liki puolituntisen sinfoniametallieepoksensa takia, kun jälkipuoliskon "perus-Rage" oli tylsää ja puhkisoitettua lallattelua. Ilmeisesti kitaristi Viktor Smolskilla, joka on klassisesti koulutettu miekkonen, oli suuri rooli sinfonisten elementtien mukaatuomisessa ja toteuttamisessa. Vuoden 2010 paikkeilla homma alkoi olla jo todella väkinäistä ja jakomielitautista, joten peli poikki ja uusi proggis tulille: Lingua Mortis Orchestra on tarkoitettu Ragen sinfonisemman ilmaisun kanavaksi, kun emobändi keskittyy suoraviivaisempaan runnomiseen. LMO feat. Rage on yhtyeen ensimmäinen ja tähän saakka ainoa levy, vielä noitavainoteemainen konseptilevy.

Viimeiset kaksi sanaa tuossa edellisessä kappaleessa pilaavat minulle levyn tyystin. Pidän Ragen sinfonisesta ilmaisusta ja Peavy Wagnerin ääni sopii siihen yllättävän hyvin, kunhan hän malttaa pysyä mukavuusalueella, mutta juuri noitavainoteema ampuu vittuuntumisen luodin suoraan polvilumpioon, että levy on jäännyt ostamisen jälkeen käytännössä vaille kuuntelua. Tiedän ongelman olevan vain ja ainoastaan minua koskeva, mutta silti, jo pelkkää biisilistausta katsellessa näkee, että kyllä vain, kaikki mahdolliset noitavainokliseet ovat esillä ja sekös ärsyttää. Jos joku ei vielä tiedä, olen kirjoittanut tietokirjan verran matskua noitavainoista ja niistä luodusta myytistä, joten tahtoisin ajatella, että tiedän hitusen aiheesta (kenties harhaluuloni murenee kirjan ilmestyttyä, kun kaikki alkavat googlailemaan jokaista heittoani, missaavat pointit täysin ja nillittävät triviaaleista yksityiskohdista, vaikka eihän internet koskaan moista mene tekemään...) Oli syy mikä tahansa, en jaksa kuunnella LMO feat. Ragea loppuun kuin vankassa humalassa, sillä lyriikalliset kömpelyydet ("It's the inquisition's law" paitsi kun ei ole, ei edes/etenkään kirja, johon epäilemättä viittaatte, saatana! Ja heti perään ollaan jo käännyttämässä pakanoita, vaikka... ÄÄÄÄÄÄRRGGHHHH!) pilaavat kokemuksen täysin. Ja, edelleen: ongelma on vain ja ainoastaan omassa päässäni ja ei saisi antaa moisten "ulkomusiikillisten" seikkojen häiritä, mutta kun häiritsee silti niin saatanasti... ja mistä lähtien lyriikat ovat olleet ulkomusiikillisia seikkoja, häh?