Lost Society - Fast Loud Death (2013)

En usko olevani ainoa, joka tutustui Lost Societyyn festarikesän 2013 aikana. Minulle ensitapaaminen oli Tuskassa, aamupäivällä ja päälavalla, jonka yhtye omisti energiallaan, lapsellisella perseilyllä (roudari juoksi Piss Out My Assin aikana lavalle persepropin kanssa ja suihkutteli nestettä bändin ja yleisön päälle) ja hävyttömällä touhotuksellaan. Pakkohan bändi oli levymuodossakin tsekata, joten ostin silloin uunituoreen Fast Loud Deathin täyteen parinkympin hintaan. Ja, tiedätkö mitä? Olen kuunnellut levyä parin viime päivän aikana enemmän kuin koko edeltävänä melkein neljänä vuotena (taivas, onko siitä niin kauan!?) yhteensä.

Ei Fast Loud Death huono levy, sinänsä, ole, mutta se on puuduttava ja tylsää kuunneltavaa, koska Lost Societylla ei ole esikoislevyillään niinkään biisejä kuin vailinaisesti taltioitua live-energiaa. Biisit ovat pikemminkin viitekehyksiä energian purkamiselle kuin mitään analysoimisen arvoista kuulemista; en jaksa uskoa, että maailmassa on kovin montaa ihmistä, joka on istunut alas ja miettinyt, että aivan vain, näinhän Diary of a Thrashman toimii, tai että tuo samainen istahtanut kaveri olisi kuudennellatoista kuuntelukerralla oppinut arvostamaan E.A.G.:n kitarasooloilottelua. Ei, Fast Loud Death on, nimensä mukaisesti, nopeaa, äänekästä ja se myös kuolee nopeasti pois soittimessa, jos/kun kädessä ei ole kaljatölkki ja nousuhumala on haihtunut.

Samaan aikaan, kuitenkin, on harvoja levyjä, jotka sopivat täydellisemmin pieneen kivaan nousuhumalaan kuin Fast Loud Death, jos kaljoitteluseura on oikeanlaista Lost Societyn kaahaamiselle. Omassa tapauksessani moista tapahtuu liian harvoin, mutta tämän potentiaalin olemassaolo on tullut siitäkin huolimatta todistettua useita kertoja. Minulle musiikin ei pitäisi olla näin tiukasti tilannekohtaista, vaan minä kuuntelen musaa lähtökohtaisesti aina, jos se on sosiaalisti hyväksyttävissä eikä tuosta ajasta kuin marginaalinen siivu kulu kalja- tai siiderituoppi kädessä. Monikymmenkertaisesti useammin istun ruuhkametrossa haukotellen eikä Lost Societyn deliriumhuuruinen härdelli sovi moiseen mitenkään päin, vaan homma tuntuu teennäiseltä uhoamiselta ja päättömältä kohkaamiselta.

Onko Fast Loud Death nyt sitten hyvä levy vai ei? kysyt. Kyllä ja ei, mutta kiekon toimivuus ei riipu niinkään musiikista kuin kuuntelutilanteen kontekstista. Yleisimmin vertailukohdaksi nostettu Anthrax toimii paremmin arkikuuntelussa, koska heillä on moninverroin kiinnostavampia sävellyksiä. Silti pistäisin kaikki Lost Societyn keikalle, jos vaikka sitten kerran, koska eihän tätä musiikkia ole tarkoitettu hifiluureista luukutettavaksi, vaan keikkaympäristöön, nyrkkiä ilmaan puiden ja niskalihaksia kiusaten.