Stratovarius - Nemesis (2013)

Tolkittoman Stratovariuksen ura on ollut nousujohteinen ennen vuoden 2013 Nemesistä: Polaris sisälsi hyviä ideoita, mutta kokonaisuutena se oli heikko, ja Elysium petrasti merkittävästi ja oli kokonaisuutena monia Tolkki-ajan levyjä (mieleen tulee ainakin Elements Pt. 2 ja Stratovarius) sekä strattoman Tolkin tuotoksia parempi. Onko Nemesis siis väistämätön notkahdus, vai seuraava askel, yhtyeen paras levy sitten 1990-luvun klassikkojen, kenties koskaan?

Sitä ei moni usko, mutta kyllä se on: Nemesis sopii Stratovariuksen kolmen parhaan levyn joukkoon vaivattomasti, sinne Visionsin ja Destinyn väliin. Tämä on, tietenkin, hyvin epätavanomainen näkemys, koska levy ei kuulosta samalta kuin bändi soundasi joskus takavuosina eikä se täten ole riittävän nostalginen ollakseen menneen nuoruuden sokaisemille "faniukoille". Silti tai juurikin siksi Nemesis on aivan helvetin kova levy. Se on koukeroisempi, modernimpi, synkempi ja rankempi kuin mitään, mitä Tolkki on koskaan tehnyt, ja vaikka Elysiumissa ei ole mitään vikaa, vasta nyt Matias Kupiainen ja Lauri Porra pääsevät kunnolla irti säveltäjinä. Myöskään Jens Johanssonin panosta ei sovi unohtaa, sillä levyn paras biisi Dragons on hänen käsialaansa. Biisikattaus on poikkeuksellinen kovatasoinen ja tasalaatuinen, sillä vaikka jokaisella biisillä on tunnistettava oma ilmeensä, paletti ei sorru turhaan rönsyilyyn. Tähän päälle kun heitetään energinen ja todella taitava uusi rumpali Rolf Pilve, ei levyltä löydy heikkoa lenkkiä.

Jos heikko lenkki levyllä on, se on Timo Kotipelto. Kotipelto on laadukas solisti, mutta ikä alkaa tehdä tehtäviään äänialalle, ja vaikka vielä Nemesis ei ole se kiekko, jolla tarvitsee hävetä silmiä ja korvia päästä väkinäisesti yritettyjä kiekaisuja kuunnellessa, suunta on selkeä. Tämä ei ole, sinänsä, valituksena reilu, koska, kuten mainittua, Kotipelto hoitaa tonttinsa riittävän hyvin edelleen, mutta... juunou? Jokin nillitys oli keksittävä.

Vitut, kyllä mä sen sanon, tykätkää tai älkää: Nemesis on Stratovariuksen paras levy. Parempi kuin Visions tai Destiny tai Elements Pt. 1 tai Infinite tai Episode. Parempaa kuin mitään, mitä Tolkin Timo on koskaan tehnyt, suomeksi sanottuna. Tämä ei vähättele Tolkin tai vanhan Stratovariuksen saavutuksia, vaan korostaa Nemesisin erinomaisuutta. Levy ei kuulosta samalta kuin kymmenen, viisitoista vuotta aiemmin tehdyt kiekot, mutta hyvä niin, koska menneisyydessä rimpuilu ei olisi koskaan johtanut yhtyeen kruununjalokiven valmistumiseen.