Ayreon otti pitkän tauon erinomaisen 01011001-levyn jälkeen. Arjen Anthony Lucassen sairastui vakavaan
masennukseen ja pari 01011001:stä
seurannutta tuotosta olivat sävyltään erittäin synkkiä. Ilmeisesti juuri Ayreon
tuntui tulleensa tiensä päähän, ja vaikka en muista moisesta koskaan olleen
suoranaisesti puhetta, sain vaikutelman, että uutta Ayreonia ei olisi enää
tulossa toviin, jos koskaan. Uutta levyä odoteltiin viisi vuotta ja kun se
saapui The Theory of Everythingin
muodossa, se oli jotain muuta kuin mitä metallioopperaprokkikselta oli totuttu
kuulemaan: 42 biisiä kahdella levyllä, ei tavanomaisia kertosäekoukkuja ja
scifitön tarina.
Oikeasti 42 biisiä ei ole 42 biisiä kuin levy-yhtiön
sanelemista syistä, sillä The Theory of
Everything muodostuu neljästä mammuttirallista, jotka on sitten viipaloitu
todella lyhyihin pätkiin, antibiiseihin suorastaan. Lyhimmillään ”biisit” ovat
alle minuutin mittaisia osioita, joissa on vain yksi melodia tai jippo, mutta
tavallaan ymmärrän, että levy-yhtiössä on katsottu neljästä 20+ minuuttia
pitkästä eepoksesta koostuvaa tuplalevyä ja todettu homma kokonaisvaltaisesti
markkinajärjen vastaiseksi. Tuplalevyä ei siis missään nimessä pidä kuunnella
samalla tavalla kuin muita Ayreon-levytyksiä, koska ne, ainakin, ovat olleet
biiseistä koostettuja, eivät puolitoistatuntia irrallisia musiikillisia
osioita. Tämän takia The Theory of
Everything on kaikkea muuta kuin kevyttä easy-listening-settiä, joka on
hauska laittaa stereoista pärisemään parin biisin ajaksi – ei, The Theory of Everything on kuunneltava
täysillä ja kokonaan.
Levyn laatu onkin sitten aivan toinen kysymys. Joinakin
hetkinä levy on kerrassaan erinomaista Lucassenia, mutta kokonaisuutena se on
todella uuvuttavaa kuultavaa, kun mitään kertosäkeitä tai tavanomaisia
rakenteita ei ole. Jotkut melodiat toistuvat läpi levyn, kyllä vain, mutta
valtaosaltaan materiaali on osiolleen uniikkia, mikä johtaa tuplalevyn
mittaiseen informaatiovyöryyn. Vierailijat, etenkin Marco Hietala, vetävät
helvetin hienosti, eikä tarinassakaan ole mitään vikaa, mutta olen huomannut,
että ensi-innostuksen jälkeen levyä tulee kuunneltua harvoin – sormi hakeutuu
levyhyllyssä auliimmin jonkun toisen Ayreon- tai Lucassen-levyn kohdalle.
Ongelma ei ole siinä, että levy on ”liian vaikea” tai ”liian sitä” tai ”liian
tätä”, vaan ettei se ole riittävän hyvä. Niin simppeliä se joskus on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti