Ayreon - The Theory of Everything (2013)

Ayreon otti pitkän tauon erinomaisen 01011001-levyn jälkeen. Arjen Anthony Lucassen sairastui vakavaan masennukseen ja pari 01011001:stä seurannutta tuotosta olivat sävyltään erittäin synkkiä. Ilmeisesti juuri Ayreon tuntui tulleensa tiensä päähän, ja vaikka en muista moisesta koskaan olleen suoranaisesti puhetta, sain vaikutelman, että uutta Ayreonia ei olisi enää tulossa toviin, jos koskaan. Uutta levyä odoteltiin viisi vuotta ja kun se saapui The Theory of Everythingin muodossa, se oli jotain muuta kuin mitä metallioopperaprokkikselta oli totuttu kuulemaan: 42 biisiä kahdella levyllä, ei tavanomaisia kertosäekoukkuja ja scifitön tarina.

Oikeasti 42 biisiä ei ole 42 biisiä kuin levy-yhtiön sanelemista syistä, sillä The Theory of Everything muodostuu neljästä mammuttirallista, jotka on sitten viipaloitu todella lyhyihin pätkiin, antibiiseihin suorastaan. Lyhimmillään ”biisit” ovat alle minuutin mittaisia osioita, joissa on vain yksi melodia tai jippo, mutta tavallaan ymmärrän, että levy-yhtiössä on katsottu neljästä 20+ minuuttia pitkästä eepoksesta koostuvaa tuplalevyä ja todettu homma kokonaisvaltaisesti markkinajärjen vastaiseksi. Tuplalevyä ei siis missään nimessä pidä kuunnella samalla tavalla kuin muita Ayreon-levytyksiä, koska ne, ainakin, ovat olleet biiseistä koostettuja, eivät puolitoistatuntia irrallisia musiikillisia osioita. Tämän takia The Theory of Everything on kaikkea muuta kuin kevyttä easy-listening-settiä, joka on hauska laittaa stereoista pärisemään parin biisin ajaksi – ei, The Theory of Everything on kuunneltava täysillä ja kokonaan.

Levyn laatu onkin sitten aivan toinen kysymys. Joinakin hetkinä levy on kerrassaan erinomaista Lucassenia, mutta kokonaisuutena se on todella uuvuttavaa kuultavaa, kun mitään kertosäkeitä tai tavanomaisia rakenteita ei ole. Jotkut melodiat toistuvat läpi levyn, kyllä vain, mutta valtaosaltaan materiaali on osiolleen uniikkia, mikä johtaa tuplalevyn mittaiseen informaatiovyöryyn. Vierailijat, etenkin Marco Hietala, vetävät helvetin hienosti, eikä tarinassakaan ole mitään vikaa, mutta olen huomannut, että ensi-innostuksen jälkeen levyä tulee kuunneltua harvoin – sormi hakeutuu levyhyllyssä auliimmin jonkun toisen Ayreon- tai Lucassen-levyn kohdalle. Ongelma ei ole siinä, että levy on ”liian vaikea” tai ”liian sitä” tai ”liian tätä”, vaan ettei se ole riittävän hyvä. Niin simppeliä se joskus on.