Exodus on niitä yhtyeitä, jotka kaikki yhtään metallista välittävät henkilöt tietävät, mutta silti harva väittää tuntevansa kovin hyvin - paitsi Sen Yhden Levyn verran. Yhtyeen valitettava kohtalo oli joutua The Big Fourin jalkoihin ja jäädä gänkkimään Metallican ja kumppanien varjoon. Exodus, kuten Testament ja vaikkapa Kreator, omaa kuitenkin mittavan uran, jossa on ollut enemmän kuin yksi onnistuminen ja, tasapainottavana tekijänä, enemmän kuin yksi täysverinen epäonnistuminen, tavallisimmin 1990-luvulla. Toisin kuin Testament ja Kreator, Exodus on jäänyt minulle aina vieraaksi yhtyeeksi: olen toki kuullut heiltä hyviä yksittäisiä biisejä ja lyhyellä perhetymisellä Bonded by Blood vaikutti varsin pätevältä kiekolta, mikä pätee myös Tempo of the Damnediin. Yksi niistä biiseistä, joita yhtyeeltä alunperin kuulin ja joista pidin, sattui olemaan silloin uunituoreella The Atrocity Exhibitionilla ollut Children of the Worthless God. Biisi on mielestäni edelleen varsin hyvä tekele, vaikka levy ei olekaan.
The Atrocity Exhibitionilla on yksi vakava suuri ongelma, mikä on pilannut kuuntelukokemukseni: se on aivan liian pitkä. Thrash metal on parhaillaan lyhyinä väkivaltaisina purkauksina tai häkellyttävän soitinhallinnan osoituksina. Nyt, lyhyt testi, jos sallit: nimeä yksikin erinomainen thrash metal -levy, joka on yli tunnin mittainen. Niin, ei sellaista ole, vaan kaikki parhaat rässikiekot ovat järjestäen korkeintaan kolmevarttisia - poikkeuksena säännöstä on Master of Puppets, joka sekin (ja nyt seuraa kerettiläinen näkökanta) paranisi karsimisella, sekä Machine Headin 2000-luvun levyt, mutta ovatko ne nyt oikeasti rässiä?
The Atrocity Exhibition kärsii ylimittaisuudestaan myös siinä, että sen kappaleet ovat sanalla sanoen aivan liian pitkiä eivätkä yksinkertaisesti kestä mittaansa. Siis, oikeasti, kuka tässä maailmassa vieraileva järkiolento toivoi Exodukselta levyä, jossa on ei yksi, ei kaksi, vaan peräti kolme yli 8 minuuttia pitkää biisiä? Puhumattakaan, että neljänneksi pisin biisi on vain joitakin sekunteja alle kahdeksanminuutin rajan. Kun vertaan vaikkapa Funeral Hymniä samana vuonna julkaistun Machine Headin Farewell to Armsiin, kappaleista toinen tuntuu väkivalloin tuplamittaiseksi venytetyltä tavanomaiselta rässibiisiltä ja toinen on oikeasti massiivinen ja monissa tunnetiloissa liikkuva teos, joka vaatii mannerlaattamaisen kokonsa. Children of the Worthless God on levyn ainoa mammuttibiisi, joka tarvitsee kestonsa kertoakseen tarinansa, joten kaikki ei ole paskaa, ei edes iljettävyyden näyttelyssä.
Viimeinen, ja kenties katastrofaalisin, ongelma levyllä on sen kappalemateriaalin heikkous ja keskinkertaisuus. Kappaleita ei ole mukava kuunnella. Ne eivät saa minua puimaan nyrkkiä ilmassa tai nytkyttelemään mukana kuin kouristuskohtauksen kourissa (kyllä, tämä todellakin taitaa olla sitä, mitä kutsutaan kapulakielisyydeksi). The Atrocity Exhibition on epäonnistunut levy Exoduksen uralla, mutta ei edes se pahin harha-askel, uskoo ken tahtoo. Silti, ylipitkillä biiseillä täytetty ylipitkä levy, jonka kuuntelun jälkeen ei tahdo laittaa levyä uudelleen pyörimään.
P.S. Pahoittelen, että tekstin tekemisessä on jälleen kerran kestänyt hieman pidempään. Hommia on enemmän kuin riittävästi, mitä kohtuullisen vaikeat uniongelmat eivät ainakaan auta.
Bändille kuin bändille on kova paikka menettää pääasiallinen säveltäjä, soolokitaristi tai solisti, mutta Ensiferum oli erinomaisen Ironin jälkeen tilanteessa, jossa se menetti kaikki kolme. Jari Mäenpää keskittyi vuoden 2004 jälkeen pelkästään Wintersuniin, joten solistikitaristin paikka Ensiferumissa tarvitsi täyttäjänsä. Tilalle tuli Northerin Petri Lindroos, joka parempina päivinään (ennen vuotta 2005) oli kelvollinen kärisijä, etenkin Northerin susipaskan Till Death Unites Us -tekeleen jälkeen hänen tulkintansa syvyys ja monipuolisuus oli supistunut lähes olemattomiin. Siinä vaiheessa hänet siis värvättiin Ensiferumin keulille; Mäenpään puhtaat vokaalit jäivät basisti Sami Hinkan ja kitaristi Markus Toivosen hoidettavaksi.
Victory Songs on, kaiken huomioon ottaen, hyvä levy - hetkittäin se on suorastaan erinomainen. Blood Is the Price for Glory, Ahti, Deathbringer from the Sky ja makuuni aivan liian kansallisromanttinen mutta yhtäkaikki hyvä biisi Victory Songs ovat, jos nyt eivät Ironin veroisen levyn merkkejä, niin kuitenkin selvästi plussan puolella. Wanderer on hitusen tylsä, One More Magic Potion on aina kuulostanut korvaani rasittavalta lallattelulta ja ne kaksi muuta (Raised by the Sword ja The New Dawn) ovat silkkaa filleriä. Jos levyn kannessa ei lukisi sanaa Ensiferum ja jos Victory Songsia ei olisi julkaistu lähes täydellisen Ironin jälkeen, olisin varmasti armollisempi sille.
Mutta kun se on Ensiferumin levy, joka tehtiin Ironin jälkeen. Se on väkisinkin taustansa vanki, joutuen alati armottomaan vertailuun, oli se kuinka epäreilu vertailu tahansa. Totuus kuitenkin on se, että A) Lindroos ei ole lähimainkaan yhtä hyvä kärisijä kuin Mäenpää; B) Toivonen ja Hinkka eivät ole yhdessäkään edes samalla aikavyöhykkeellä Mäenpään sielukkaan ja monipuolisen tulkinnan kanssa; ja, kenties dramaattisimmin, C) kappalemateriaalista puuttuu sama oivaltamisen ja luovuuden riemu. Toki, Ironilla oli Toivosen säveltämiä kappaleita, mutta parhaat ja ikimuistettavimmat rallit tuolla levyllä (LAI LAI HEI, Slayer of Light, Into Battle, Iron) olivat joko Mäenpään omia tai Toivosen kanssa yhdessä tehtyjä sävellyksiä.
Tämän tekstin kirjoittaminen on murheellista, sillä muistan kuinka innoissani oli Victory Songsista, kun se julkaistiin. Kävimme ystäväni Hipin kanssa varmaan viidellä tai kuudella keikalla Victory Songsin ja Unsung Heroesin välissä. Muistan kuinka soitatin Victory Songsin ensikertaa Hipille, joka oli/on minua kovempi Ensiferum-fani, ja kuinka täpinöissämme olimme. Kaksi vuotta Victory Songsin jälkeen julkaistu From Afar ei iskenyt enää samalla tavalla, mutta mielenmaisemaani oli kirjailtu teksti "Victory Songs on Ensiferumin paras levy". Olin valmis hyväksymään tämän näkemyksen tänäkin päivänä, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, mutta valitettavasti Victory Songs on vain parempaa keskikastia. Kyllä, sen kuuntelee mielellään ja kohtuullisen vaivatta läpi, mutta en kuuntele sitä pakonomaisesti kerta toisensa jälkeen uudelleen, kuten Ironia tai Ensiferumia. Kuten sanottua, jos se olisi jonkun toisen bändin levy, Victory Songs saattaisi saada paremman kohtelun minulta, mutta kun se on Ensiferumin Ironia seuraava levy. Tough shit.
Dream Theaterin parhaat levyt ovat menneisyydessä, siitä tuskin lienee epäselvyyttä; tuskin kukaan odottaa, että mikään, mitä yhtye enää tekee, on edes lähellä Scenes from a Memoryn tasoa. Tämä oli tilanne jo noin kymmenen vuotta sitten, kun yhtye teki Systematic Chaosin. Vaikka levy ei ole huono, siitä kuulee tietyn kaavamaisuuden, joka ei koskaan ole progelle hyvä juttu. 2000-luvun Dream Theaterin levyt (ainakin ne, jotka olen jaksanut kuunnella läpi) ovat arkkityyppi, X- ja Y-akseleilla liikkuva viiva, joka aina välillä notkahtaa (A Dramatic Turn of Events) ja joskus kohoaa (Train of Thought, minulle ainakin), mutta aina tietää suunnilleen mitä saa. Kaikki levyt ovat liian pitkiä, niiden biisit ovat aivan liian pitkiä ja hyvistä jutuistaan huolimatta taso on "meh".
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yhtye olisi yrittänyt saada salamaa iskemään uudelleen myrskyn päättymisestä huolimatta. Vuosina 2003 - 2007 yhtye julkaisi kolme levyä, jotka muodostavat mielessäni trilogian: Train of Thought lähestyi yhtyeen soundia metallin suunnalta, vielä ostamatta jäänyt Octavarium tuli progen suunnalta, ja Systematic Chaos keskittyi soitinrunkkaamiseen. Säädyttömästä määrästä instrumenttimasturbaatiota, Systematic Chaos on kuitenkin 2000-luvun Dream Theaterin parempaa settiä, sillä se sisältää joukon onnistuneita biisejä niiden väistämättömien turhapäiväisyyksien lisäksi. Erityisesti pidän levyn rankimmasta rallista, The Dark Eternal Nightista, mutta myös hempeä Forsaken toimii jopa yllättävän hyvin, sekä Prophets of War pärjää (Dream Theater -mittarilla) lyhyen kestonsa takia vaikkapa The Ministry of Lost Soulsia ja Repentancea paremmin.
Suurin ongelma Systematic Chaosilla on varsin tuttu Dream Theateria kuunnelleille: se on aivan, täysin, totaalisen ylimittainen. 78 minuuttia, siis oikeasti. Tämä on röyhkeää, sillä ne levyn paremmat biisit olisi hyvin voinut eristää omaksi levykseen, ja silti saada aikaan riittävän mittaisen tekeleen. Esimerkiksi yhteensä 25 minuuttisen In the Presence of My Enemies olisi surutta saanut typistetyksi kymmeneen minuuttiin, ja The Ministry of Lost Soulsin olisi voinut heivata pois kokonaan. Mallia progempiin biiseihin voisi ottaa jo mainitusta Prophets of Warista, jossa kuudessa minuutissa kerrotaan enemmän tai saman verran kuin yli tuplasti pidemmässä The Ministry of Lost Soulsissa.
Hyvien biisien kantamana Systematic Chaos kapuaa jonnekin Dream Theaterin ylempään keskikastiin, vaikka jääkin peninkulmien päähän niistä oikeasti erinomaisista levyistä. Silti, paskempaakin on yhtyeeltä kuultu ja, veikkaisin, tullaan kuulemaankin. Huolestuttavinta yhtyeen nykytilassa on kuitenkin sen ennalta-arvattavuus, ei keskinkertainen sävellys- ja sovitustyö; kuinka moni olisi halunnut Pink Floydin tekevän mukaelmaa The Dark Side of the Mooninsta parinkymmenen vuoden ajan? Dream Theaterin pitäisi repäistä ja tehdä jotakin yllättävää, jotakin uutta, ja pysäyttää kirjoittamisen stagnaatio.
Minua ei haittaa se, että Dimmu Borgir on kaupallista black metallia - paradoksi ja ambivalenttinen kirosana genrelle, joka perustaa koko estetiikkansa epäkaupallisuuteen ja marginaalisuuteen. Musiikki, oli se kuinka kaupallista tai epäkaupallista tahansa, on juuri niin hyvää kuin musiikki itse on pätevää: jos biisit ovat paskoja, ne ovat paskoja eikä kaupallisuuden tavoittelu tai halveksunta tee niistä yhtään sen parempia. Sen sijaan minua haittaa tapa, jolla Dimmu Borgir on kaupallinen.
In Sorte Diaboli edustaa tyypillisintä kaupallista Dimmu Borgiria, sillä koko levy rakentuu yhden erinomaisen, muutaman kelvollisen ja ison filleriläjän päälle. Se on hittihakuinen levy, ja hitin voimalla se möikin kohtuuttomia määriä. Edeltävällä Death Cult Armageddonilla oli nimihirviöhittibiisi, In Sorte Diabolilla on The Serpentine Offering - kuten edeltäjänsä, se on myös heittämällä levyn paras biisi. The Chosen Legacy ja The Invaluable Darkenss ovat ne kelvolliset varahitit. Kaikki muu levyltä onkin yhdentekevää täytettä, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että metallimusiikin piirissä harvemmin julkaistaan pelkästään singlejä tai EP:itä ainoina tuotksina. Jos kolme mainittua biisiä olisi julkaistu EP:nä, se olisi yhtyeen parhaita tekeleitä, mutta kun ne on ripoteltu täysin mitäänsanomattoman soittelun sekaan, ne jäävät pelkiksi kuriositeeteiksi.
Musiikki on, kolmea poikkeusta lukuun ottamatta, turhanpäiväistä kuraa, mutta sehän nyt pitäisi olla 2000-luvun Dimmu Borgirista tuttua huttua, ja näihän asianlaita taitaa ollakin. Puhutaanpaa siis jostakin muusta, sillä oikeastaan kaikki pointtini löydät jo Death Cult Armageddon -tekstistäni (muista vain vaihtaa levyn/biisien nimet): In Sorte Diaboli omaa kenties typerimmän kansilehtisen, mitä olen koskaan kohdannut.
Northerin Mirror of Madnessin kansilehtinen oli peilikuvana kirjoitettu (koska se oli "hulluuden peili", geddit?), mikä oli idioottimaista, mutta siinä sentään oli joku pointti. In Sorte Diabolin vihon alussa on kolmen aukeaman mittainen selitys levyn tarinasta, missä teksti on oikein päin, ja kun lyriikat alkavat, teksti heilahtaakin peilikuvaksi. Jos ratkaisulle kysyisi Dimmu Borgirin jäseniltä, he varmasti antaisivat selityksen, jossa kerrottaisiin yhteiskunnan moraalien kääntämisestä, maailman katsomisesta toisesta näkökulmasta tai mitä ikinä - totuus kuitenkin on, että vihko on painettu tavalla, että siitä ei saa mitään selvää. Tämä itsessään on jo tervettä järkeä röyhkeästi uhmaavan typerää hevonpaskaa, mutta kenties Nuclear Blastilla joku esitti (pätevän) kysymyksen, että jos vihko kerran on peilikirjoituksella, kuinka moni jaksaa mennä peilin luo lukemaan lyriikoita? Vastaus: ei kukaan. Siispä he ratkaisivat ongelman, jota ei alunperin pitäisi edes olla olemassa, laittamalla pienen peilin jokaisen levyn mukaan.
Vittu. Mitä. Paskaa.
Miten syvällä omassa peräsuolessa pitää olla, että saa ajatuksen: "Hmm, peilin laittaminen jokaisen levyn mukaan on ainoa oikea ratkaisu peilikirjoitetun tekstin lukemiseksi." Dilemmaan on olemassa yksi, vuosituhansia toimivaksi todettu tapa, jota hyödyntämällä Nuclear Blast olisi säästänyt A) kasvonsa ja B) rahansa: TEKSTIN VOI KIRJOITTAA MYÖS OIKEIN VITUN PÄIN! En vain pääse tästä yli, en sitten millään, koska sen sijaan, että levy-yhtiössä olisi korjattu alkuperäinen ongelma, he vain lisäsivät tarpeettoman (puhumattakaan aina tahriintuvan, naarmuttuvan ja, pahimmassa tapauksessa, sirpaloituvan) lisukkeen. Fuckin' cunts.
Devin Townsend tykkäsi pössytellä. Hänen taipumuksensa tajuntaa laajentaviin aineisiin toki oli paha tapa, enkä missään nimessä halua antaa sellaista kuvaa, että huumausaineita pitäisi käyttää - oli henkilö kuka tahansa. Siinä missä Strapping Young Ladin viimeiseksi jäänyt levy, The New Black, kuulosti väärällä tavalla pössyttelijän tekemältä, Ziltoidin nurinkurinen huumori kuulostaa "hyvällä tavalla" ganjanmaistelijan tekeleeltä. Edelleenkään en sano, että kannabiksen polttelu on hyvä asia, vaan että levy KUULOSTAA hyvällä tavalla pössyttelijän tekemältä - en siis tiedä käyttikö Townsend mitään huumeita levyä tehdessään (luultavasti, tosin), mutta oli totuus mikä hyvänsä, hänen onnistui tallentaa levylleen huumoria, jota voisi pitää pössyttelijän huumorina.
Huoh.
Ziltoid on mielenkiintoinen levy, sillä se on todellinen sooloprojekti: Townsend on soittanut tai ohjelmoinut kaikki soittimet levylle, sekä laulaa - lyhyitä puheosuuksia lukuun ottamatta - kaikki vokaalit. Levy onkin paras teesi osoittamaan Townsendin monipuolisuus muusikkona, sillä vaikka monelle kitaristille bassonsoittaminen tulee luonnostaan ja koskettimetkin sisäistää melko vaivattomasti, kappalemateriaalin tyylikirjo kuvastaa Townsendin kameleonttimaista taituruutta. Kun samalta levyltä löytyvät hempeilevät Solar Winds ja The Greys (unohtamatta Color Your Worldin pitkää C-osaa), murhaavan raskaat By Your Command ja, oma suosikkini, Planet Smasher sekä huumorimetallin puolelle rönsyleivä Ziltoidia Attaxx!!!, ei ole helppo uskoa, että tällainen sekametelisoppa voisi toimia. Mutta kun se toimii, jukolauta.
Kuten about kaikki maailmassa tietävät, Ziltoid on konseptilevy, jossa käydään läpi maapallolle maailman parhaan kahvikupposen perässä matkanneen Ziltoidin seikkailua Captain Spectacularin ja Hermanin, kuusiuloitteisen planeetantuhoajan, kanssa. En aio liikaa käsitellä tarinaa, koska se lienee paras kokea ilman turhia ennakkotietoja, mutta yhteenvetona sanottakoon, että se on juuri niin pähkähullu ja äkkiväärä kuin Townsendiltä sopii odottaakin. Lopputwisti on melkein koko tarinan huippukohta, Ziltoidia Attaxx!!!:in parodiakitarasooloa lukuun ottamatta. Tunnustan röhähdelleeni nauruun tusina kertaa levyn aikana.
Ziltoid on hyvä levy, ei missään nimessä mestariteos tai edes Townsendin uran paras tekele, mutta taso sillä saralla onkin poikkeuksellisen kova. Hitusen turhan pitkästä kestostaan huolimatta Ziltoidin kuuntelee kyllä läpi ja ne kohokohdat tuntuvat entistäkin hulppeammilta, kun on joutunut hieman odottamaan niitä. Levy on tutustumisen arvoinen jo pelkästään Planet Smasherin ja Color Your Worldin takia, sekä tietenkin Ziltoidin itsensä takia.
P.S. Jos joku jäi miettimään, ensimmäisen kappaleen kapulakielinen selittely oli ironista. Tarkoitukseni oli osoittaa kuinka vaikea on selittää/oikeuttaa (humoristinen) huomio tavalla, joka on täysin vailla mitään tulkinnanvaraisuutta. Onnistuiko se, en tiedä, mutta pitipähän kokeilla.
Harvallepa taitaa olla Deadlight, 2000-luvun puolivälissä kaksi demoa ja yhden omakustanne-EP:n tehnyt tamperelaispoppoo, tuttu. Melucine oli yhtyeen ainoaksi jäänyt EP, ja siitä kuulee, että se on omakustannetekele, tuskin muuta kuin demo. Mutta se on myös yllättävänkin hyvä sellaiseksi, ja sen merkitys minulle on samaten yllättävänkin suuri - ei siksi, että olisin pakkomielteisesti kuunnellut sitä noin kymmenen vuotta sitten tai sittemmin, vaan koska se oli ensimmäinen vakavampi kontaktini "oikeaan bändiin".
Deadlightissa kitaraa soitti Panu, joka on ystäväni Hipin siskon aviomies, ja vuonna 2006 minä, Hippi ja Panu menimme kolmisin Sauna Open Airiin - vietimme tuon viikonlopun Hipin siskon ja Panun luona, kun emme olleet festareilla "rellestämässä". (Olimme viidentoista vanhoja, emme me mitään rellestäneet, vaan ihmettelimme festareita ja tsekkailimme silloin meille tuntemattomia bändejä, kuten Stam1naa, Turmion kätilöitä ja Twisted Sisteriä.) Samoihin aikoihin Deadlight julkaisi ensimmäisen demonsa (tai promonsa, miten ikinä kolmen biisin kiekkoa haluaakaan kutsua) ja tokihan sitä viikonlopun aikana kuunneltiin. Hyvältä kuulosti. Myöhemmin kuuntelimme demoa lisää, ja se kuulosti edelleen hyvältä; kun kuulin Hipin kautta Deadlightin tekevän EP:n, pakkohan se oli saada omaksi. Muistan kuinka jännää/outoa/hitusen pelottavaa oli lähettää sähköpostia bändin jäsenelle (joka ei ollut Panu) ja sopia EP:n postituksista ja maksuista. Tuntui kuin olisin ollut jossakin suuressa, epämääräisessä ja muodottomassa "skenessä". Sittemmin Panun ja Deadlightin tiet erosivat, ja vaihtoipa bändi nimeäkin. Yritin selvitellä mitä yhtye nykyään tekee (Deformation Done -nimellä), mutta googlailu ei auttanut mitään - en löytänyt Facebookistakaan mitään. Jos jollakulla on sisäpiirin informaatiota, olen kiinnostunut kuulemaan bändin nykytilasta.
Melucine, kuuden biisin EP, on ihan hyvä tekele. Se ei ole erinomainen tai huono, mutta olen tätä tekstiä varten kuunnellut sen puolentusinaa kertaa, enkä - nostalgiahuuruja lukuun ottamatta - ole saanut siitä sen kummemin mitään irti. Biisit toimivat, soitto toimii, soundipolitiikkakin toimii, mutta silti kokonaisuudesta ei muodostu osiensa summaa suurempaa teosta. Sen kuuntelee ja kuuntelee uudestaankin, mutta siinäpä se.
Ymmärrän kiekkoa kuunnellessani, miksi yhtye ei koskaan (sikäli kun tiedän) saanut levytyssopparia: levy-yhtiön näkökulmasta bändien, jotka eivät edusta juuri sillä hetkellä myyvintä musiikkityyliä, on omattava Sitä Jotain, mikä erottaa heidät muista kokeilijoista ja aloittelijoista. Sitä Jotain juuri en löydä Deadlightilta - niin paljon kuin tahtoisinkin hehkuttaa unohdettua neroutta, kaltoinkohdeltua erinomaisuutta ja mitä vielä. Sydämeni vuotaa verta, kun sanon, että Melucinen tasoisella tuotoksella - vaikka se ei olekaan huono tai edes heikko - ei valitettavasti voi päästä suursuosioon. Totuus sattuu, sillä muistan kuinka innoissani olin kun joku, jonka tunsin, oli tehnyt levyn ja se oli hyvä. Teinipojalle, joka oli vasta ymmärtämässä metallimusiikinkentän laajuutta, oikean muusikon tunteminen oli maagista, ja siitä tunteesta Melucine muistuttaa minua.
De Lirium's Order on niitä yhtyeitä, joista minulla on paperilla kaikki syyt pitää, mutta jotka kuitenkin jättävät karvaan maun suuhuni. Teknisesti taitavaa, monipuolista ja tarvittaessa melodista death metalia - mistäpä sitä ei kaltaiseni pieni karvaturri pitäisi? Niin, sehän se: en tiedä. Olen tuskaillut tämän tekstin kanssa juuri siitä syystä, että en yksinkertaisesti tiedä miksi en pidä De Lirium's Orderista enemmän - nyt se tuntuu yhtyeeltä, jota en vain "ymmärrä" tai "käsitä". Näen kyllä miksi monet muut pitävät bändistä, mutta se ei vain ole minun juttuni. Ehkä yksi tekijä on se, että yhtye on "vain yksi Suffocation-klooni", vaikka tämä on julkea karrikointi ja epäreilu väite, koska De Lirium's Order ei ole "vain" Suffocatin-klooni, vaan pätevä bändi.
Diagnosisissa ei ole mitään muuta vikaa kuin, ettei se kolise allekirjoittaneelle. Kappaleet ovat hyviä, niissä on riittävästi monesti death metalista uupuvaa draamaa ollakseen kiinnostavia ja soitto on - kuten olettaa saattaakin - ammattitaitoista ja toisinaan leukaperiä loksauttelevaa. Mynni Luukkanen, jonka monet tuntevat varmasti paremmin Sotajumalan multakurkkuna, hoitaa tonttinsa komeasti, riittävästi tulkintaansa varioiden, ettei hän jää tasapaksuksi pörisijäksi, taustamölyksi.
Mutta kun ei vain lähde, ei sitten millään. Olen muutaman viime päivän aikana kuunnellut Diagnosisin kymmenkunta kertaa, ja vaikka levy kuulosta jokaisella kuuntelulla paremmalta kuin edellisellä, kertaakaan en ole intoa puhuken valinnut sitä soittimestani. Jokaisella kerralla sen kuunteleminen on tuntunut työltä, vaivalta. On hyvinkin mahdollista, että elämäntilanteeni, stressitasoni tai mikä ikinä, eivät ole nyt optimaalisia teknisen death metalin syväanalyysiin. Oli syy mikä tahansa, levy, jonka kuunteleminen ei ole hauskaa vaan vaiva, ei ole subjektiivisena kokemuksena hyvä - eli levy ei ole minulle hyvä. Ymmärrän täysin, miksi monet muut pitävät siitä, mutta kuin kissa kennelissä luulen silti missaavani jotakin muille itsestään selvää. Kenties jonakin päivänä Diagnosis kolahtaa kovaa, mutta kuten Opethin tuotannonkin kanssa, se päivä ei ole vielä täällä - odotan sitä innolla, yhtä kaikki.
P.S. Asian vierestä vielä sen verran, että käynnistin kirjailijasivun itselleni Facebookiin. Käykee tykkäilemässä ja seurailemassa mitä kaikkea muuta teenkään.
