Devin Townsend - Ziltoid the Omniscient (2007)

Devin Townsend tykkäsi pössytellä. Hänen taipumuksensa tajuntaa laajentaviin aineisiin toki oli paha tapa, enkä missään nimessä halua antaa sellaista kuvaa, että huumausaineita pitäisi käyttää - oli henkilö kuka tahansa. Siinä missä Strapping Young Ladin viimeiseksi jäänyt levy, The New Black, kuulosti väärällä tavalla pössyttelijän tekemältä, Ziltoidin nurinkurinen huumori kuulostaa "hyvällä tavalla" ganjanmaistelijan tekeleeltä. Edelleenkään en sano, että kannabiksen polttelu on hyvä asia, vaan että levy KUULOSTAA hyvällä tavalla pössyttelijän tekemältä - en siis tiedä käyttikö Townsend mitään huumeita levyä tehdessään (luultavasti, tosin), mutta oli totuus mikä hyvänsä, hänen onnistui tallentaa levylleen huumoria, jota voisi pitää pössyttelijän huumorina.

Huoh.

Ziltoid on mielenkiintoinen levy, sillä se on todellinen sooloprojekti: Townsend on soittanut tai ohjelmoinut kaikki soittimet levylle, sekä laulaa - lyhyitä puheosuuksia lukuun ottamatta - kaikki vokaalit. Levy onkin paras teesi osoittamaan Townsendin monipuolisuus muusikkona, sillä vaikka monelle kitaristille bassonsoittaminen tulee luonnostaan ja koskettimetkin sisäistää melko vaivattomasti, kappalemateriaalin tyylikirjo kuvastaa Townsendin kameleonttimaista taituruutta. Kun samalta levyltä löytyvät hempeilevät Solar Winds ja The Greys (unohtamatta Color Your Worldin pitkää C-osaa), murhaavan raskaat By Your Command ja, oma suosikkini, Planet Smasher sekä huumorimetallin puolelle rönsyleivä Ziltoidia Attaxx!!!, ei ole helppo uskoa, että tällainen sekametelisoppa voisi toimia. Mutta kun se toimii, jukolauta.

Kuten about kaikki maailmassa tietävät, Ziltoid on konseptilevy, jossa käydään läpi maapallolle maailman parhaan kahvikupposen perässä matkanneen Ziltoidin seikkailua Captain Spectacularin ja Hermanin, kuusiuloitteisen planeetantuhoajan, kanssa. En aio liikaa käsitellä tarinaa, koska se lienee paras kokea ilman turhia ennakkotietoja, mutta yhteenvetona sanottakoon, että se on juuri niin pähkähullu ja äkkiväärä kuin Townsendiltä sopii odottaakin. Lopputwisti on melkein koko tarinan huippukohta, Ziltoidia Attaxx!!!:in parodiakitarasooloa lukuun ottamatta. Tunnustan röhähdelleeni nauruun tusina kertaa levyn aikana.

Ziltoid on hyvä levy, ei missään nimessä mestariteos tai edes Townsendin uran paras tekele, mutta taso sillä saralla onkin poikkeuksellisen kova. Hitusen turhan pitkästä kestostaan huolimatta Ziltoidin kuuntelee kyllä läpi ja ne kohokohdat tuntuvat entistäkin hulppeammilta, kun on joutunut hieman odottamaan niitä. Levy on tutustumisen arvoinen jo pelkästään Planet Smasherin ja Color Your Worldin takia, sekä tietenkin Ziltoidin itsensä takia.

P.S. Jos joku jäi miettimään, ensimmäisen kappaleen kapulakielinen selittely oli ironista. Tarkoitukseni oli osoittaa kuinka vaikea on selittää/oikeuttaa (humoristinen) huomio tavalla, joka on täysin vailla mitään tulkinnanvaraisuutta. Onnistuiko se, en tiedä, mutta pitipähän kokeilla.