Gorefest - Rise to Ruin (2007)

Gorefest on niitä yhtyeitä, joista liian harva tuntuu tietävän. Se aloitti toimintansa 1990-luvun alkupuolella perinteistä vanhan koulukunnan death metallia soittavana hollantilaispoppoona, mutta jo saman vuosikymmenen loppuun mennessä tyyli oli muuttunut perinteistä rockista vaikutteita ottaneeseen death 'n' rolliin. Sitten seurasikin jo väistämätön (?) hajoaminen, musiikillisten erimielisyykisen ja kaupallisen backslashin seurauksena. 2005 yhtye palasi kartalle ja 2007 se teki viimeisen levynsä, minkä jälkeen, jälleen, hajottiin kuin lainelautailija aallonmurtajaan. Rise to Ruinilla yhtye lopetti huipulta, sillä kyseessä on erittäin onnistunut ja monipuolinen death metal -levytys, joka nojaa erityisesti kahden elementin varaan: Arjen Anthony Lucassenin projekteissa rumpuja (upeasti) soittavan Ed Warbyn tanakkaan grooveen, sekä solisti Jan-Chris de Koeijerin käsittämättömän komeaan örinäviemäriin.

de Koeijerin örinässä on syvyyttä mutta myös artikulaatiota: kun hän räyhää menemään Revoltin kaltaisia kappaleita, kaikista sanoista saa selvää, vaikka ei olisikaan kuunnellut death metallia vuosikymmeniä. Vaikka en muita Gorefestin (kuinka mahtava nimi voi bändillä ollakaan!) muita levyjä omista, tiedän de Koeijerin kuulostaneen tismalleen samalta 1990-luvun alusta asti, joten hattu nousee ilmaan myös hallitusta tekniikasta. Valitettavasti miekkonen ei ole enää missään bändeissä ja näyttää kadonneen kartalta aina Gorefestin hajoamisten myötä. Jos miekkosella on yksi parhtai örinäkurkkuja koskaan, luulisi, että sitä kans käytettäisiin: vähän sama kuin Amorphiksen Tomi Koivusaari yhtäkkiä lopettaisi örinän, koska ei huvita... Ai niin, hups.

Warbyn rumputyöskentelyä olen seurannut monissa eri Lucassen-projekteissa, eikä hän hellitä tatsistaan pääbändinsä kanssa, vaikka monet asiasta tietämättömät saattaisivat todeta death metalin melodiattomaksi ja täydellisesti groovesta uupuvana. Warbyn soittoa voisi parhaiten kuvata tarkkana, mutta elävänä: toisaalta jokainen isku menee juuri oikein, mutta silti soitto ei kuulosta suorittamiselta. Tämä pätee yhtälailla Rise to Ruiniin kuin 01011001:teen.

Musiikillisesti Rise to Ruin on monipuolista death metalia: kappaleet nojaavat toisaalta vahvasti 1990-luvun alun death metal -klassikoiden (kyllä, death metalillakin on klassikoita) äänimaisemiin, mutta silti kappaleissa on häijyä kiemurtelua, yllättäviä käänteitä ja ties mitä. Otetaan esimerkiksi avausralli, petollisen yksinkertaiselta ja suoraviivaiselta näyttävä Revolt, joka pysähtyy C-osassaan tyystin ja jää pahantahtoisen tunnelmoinnin maisemiin muutamaksi hetkeksi. Puolivälistä löytyy peräti yhdeksän minuuttia kellottava Babylon's Whores - käsi ylös ne, jotka odottavat Cannibal Corpsen tai Obituaryn tekevän näin pitkää rallia, joka myös kantaa loppuun saakka. Muutama biisi ei välttämättä ole ihan samanlainen onnistuminen - erityisesti loppupuolella jotkin ralleista jättävät hieman kylmiksi - mutta kokonaisuutena Rise to Ruin ei ole ollenkaan kömpelömpi tekele. Sen kuuntelee alusta loppuun suhteellisen vaivattomasti, ja samalla löytää lyhyen ohjeistuksen Entombedin kaltaisille bändeille kuinka death metal ja perinteisempi metalli ja rokki oikein yhdistetäänkään tavalla, joka on mielenkiintoinen ja kestää kuuntelua.