Iced Earth - Framing Armageddon: Something Wicked This Way Comes pt. 1 (2007)

Kuten blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaa, minä olen fanittanut Iced Earthia jo tovin. Yhtyeen levyt Night of the Stormriderin jälkeen vaihtelevat jossakin erinomaisen ja hyvän välillä ja jopa turhalla filleripaskalla täytetty The Glorious Burden sisältää päräyttävän komean Gettysburg-trilogian, joka taitaa olla parasta Iced Earthia koskaan. Kun alla on niinkin hieno ja onnistunut kokonaisuus kuin Gettysburg-trilogia ja messissä niin kova solisti kuin Tim "Ripper" Owens, lienee tuplakonseptilevyn ensimmäiseltä puolikkaalta odottaa kovia. Paskat, Framing Armageddon on paskin Iced Earth koskaan.

En sano tätä kevyesti, sillä Schaffer on onnistunut tekemään aiemmin ja myöhemminkin silkkaa kuraa - kuten vaikkapa The Glorious Burdenin "päälevy" - mutta silti palikat mestariteokseen ovat paperilla katsottuna paikalla. Venyttääkseni tätä palikka-analogiaa, Schafferilla todella oli oikeat palikat uransa parhaaseen levyyn, mutta hän asetteli kaikki kalikat väärinpäin ja vääriin kohtiin, runnoen pyöreää palikkaa kolmion aukkoon ja niin edelleen.

The Glorious Burdenin ehdottomasti suurin ongelma on sen täysin sietämättömän banaali sävellystyö: kaikki kappaleet tuntuvat rakentuvan mielikuvituksettomista jämäriffeistä, jotka ovat lentäneet roskakoriin alkuperäisen Something Wicked This Way Comesin sävellyssessioista. Melodiat eivät osu kohdilleen, riffit jäävät pelkäksi soitteluksi ja jopa soittelu on laiskaa läpsyttelyä. Tähän vielä läimäytetään päälle hävyttömän ylipitkä levykokonaisuus - 19 biisiä! - jonka ainoa huomionarvoinen hetki on musavideobiisiksikin valikoitunut Ten Thousand Strong. Muut rallit saisivat palata jämäriffien roskakoriin ja jäädä sinne pysyvästi. Kuka, oikeasti, välittää paskaakaan Motivation of Manistä, Order of the Rosesta tai yli yhdeksänminuuttisesta sontaläjästä nimeltä The Clouding? Ei kukaan, sanon sen suoraan, koska kaikki, jotka vaivautuvat kuuntelemaan levyn alusta loppuun, ovat Iced Earthin faneja ja he ovat kuulleet paljon parempia Schafferin kynästä lähteneitä sävellyksiä.

Ei, näin luokatonta kuraa ei toivoisi keltään, etenkään Schafferin kaltaiselta riffihirmulta. Mies, joka on säveltänyt ja soittanut tiukkaakin tiukemmat Night of the Stormriderin, Dante's Infernon ja Violaten on Framing Armageddonilla polvillaan, ryömimässä mudassa kuin talonpojat Monty Pythonin ensimmäisessä elokuvassa. Tämä on vitsi ja loukkaus kaikelle, mitä Schaffer teki yhtyeensä kanssa ennen vuotta 2007. Pelkkä irvikuva, huono vitsi ilman punchlinea.

Tiedätkö, mikä on kaikkein pelottavinta? Vain vuotta myöhemmin Iced Earth julkaisi uuden levyn, joka sai vielä Framing Armageddonia huonomman vastaanoton. No, jutellaan siitä, kun on sen aika.