Gamma Ray - Land of the Free II (2007)

Ramma Gay - anteeksi, Gamma Ray - teki parhaat levynsä vuosien 1995 ja 2005 välillä. Tämä on fakta, jonka kieltäminen on verrattavissa autofellation kaltaiseen itsepetokseen. Land of the Free II on ensimmäinen tämän jatkumon jälkeen julkaistu levy, ja se väistämättä tuntuu heikommalta, pahoinpidellyltä ja epäonnistuneelta, koska se ei ole yhtä hyvä kuin Majestic tai Powerplant ja Kai Hansenilla on vielä ollut "röyhkeyttä" käyttää yhtyeen parhaana pidetyn levyn nimeä, ja väitää tekevänsä uudesta levystä jatko-osan sille. Tämä ei kuitenkaan tee Land of the Free II:sta huonoa levyä, ei minulle ainakaan - typerästi nimetyn, kyllä, mutta musiikkiin se ei vaikuta.
Olin valmis lyttäämään Land of the Free II:n totaalipaskaksi äänisaasteeksi, mutta se olisi epäreilua. Totuus on, että vaikka levy ei ole edeltäjiensä tasolla - kohtuuttoman ja epärealistisen välillä liikkuva odotus - se ei jää kauas jälkeen. Kyllä, levyllä on filleriä ja se on liian pitkä, mutta taustalla vahva selkäranka, jonka varaan kokonaisuus on rakennettu. Musavideobiisi Into the Storm ei ole ollenkaan pöllömpi, To Mother Earth kantaa kestonsa Hansenin onnistuneen tulkinnan voimalla ja Rain tuo väkisinkin kaikuja kultakauden tuplabasarihirmuista. Nämä kolme kappaletta eivät edusta levyn parasta antia, vaan sitä parempaa B-luokkaa, sillä Land of the Free II:lla on tasan kolme timanttibiisiä, joiden ei tarvitsisi ollenkaan hävetä Majesticilla tai Somewhere in Spacella: hävyttömän groovaava ja suun typerään virneeseen vaikka väkisin vääntävä Empress, levyn parhaan kertosäkeen omaava Real World sekä majesteettinen Insurrection. Levyn filleriosasto asettuu Empressin ja Real Worldin väliin, ja erityisesti Opportunity on sietämättömän pitkä ja tylsä ralli.

Land of the Free II olisi luultavasti saanut paremman vastaanoton, jos se olisi nimetty jotenkin toisin. Jos se olisi vaikka nimetty päätösraita Insurrectionin mukaan, harvapa siitä tiiliä olisi paskonut. Tai To Mother Earthin mukaan. Molemmat ihan kelvollisia nimiä levyille, joskaan eivät mitään erinomaisia nerouden puuskauksia. Valitettavasti levy nimettiin kuin nimettiin, ja se on väkisinkin maalannut levyn maineen paskaksi nostalgiantavoitteluksi ja rahastuskeinoksi, koska kyllähän kaikkien fanien (tm) pitäisi perehtyä yhtyeen suosituimman levyn jatko-osaan! Kuten Helloweenin vastaavan yrityksen kanssa, fanikunta odotti liikoja ja vertasi uutta tuotosta väistämättä Ainoisiin Oikeisiin Levyihin, joiden standardeihin se ei millään vetänyt vertojaan. Suurin ero Gamma Rayn ja Helloweenin välillä tässä tapauksessa on se, että Gamma Ray teki paremman levyn, siinä missä Helloweenin tuplalevy sisälsi lapiokaupalla paskaa.

Ei, Land of the Free II ei ole Gamma Rayn parhaita levyjä, ei edes 2000-luvun paras, mutta se ei tee siitä poikkeuksellisen huonoa. Kyseisen yhtyeen diskografian taso on sen verran kova, että vahva kasin levy tuntuu pettymykseltä. Jos levyn kuuntelee sellaisenaan, vähätvälittäen sen nimestä tai yhtyeen historiasta, se on hyvä levy.