Dimmu Borgir - In Sorte Diaboli (2007)

Minua ei haittaa se, että Dimmu Borgir on kaupallista black metallia - paradoksi ja ambivalenttinen kirosana genrelle, joka perustaa koko estetiikkansa epäkaupallisuuteen ja marginaalisuuteen. Musiikki, oli se kuinka kaupallista tai epäkaupallista tahansa, on juuri niin hyvää kuin musiikki itse on pätevää: jos biisit ovat paskoja, ne ovat paskoja eikä kaupallisuuden tavoittelu tai halveksunta tee niistä yhtään sen parempia. Sen sijaan minua haittaa tapa, jolla Dimmu Borgir on kaupallinen.

In Sorte Diaboli edustaa tyypillisintä kaupallista Dimmu Borgiria, sillä koko levy rakentuu yhden erinomaisen, muutaman kelvollisen ja ison filleriläjän päälle. Se on hittihakuinen levy, ja hitin voimalla se möikin kohtuuttomia määriä. Edeltävällä Death Cult Armageddonilla oli nimihirviöhittibiisi, In Sorte Diabolilla on The Serpentine Offering - kuten edeltäjänsä, se on myös heittämällä levyn paras biisi. The Chosen Legacy ja The Invaluable Darkenss ovat ne kelvolliset varahitit. Kaikki muu levyltä onkin yhdentekevää täytettä, jotka ovat olemassa vain sitä varten, että metallimusiikin piirissä harvemmin julkaistaan pelkästään singlejä tai EP:itä ainoina tuotksina. Jos kolme mainittua biisiä olisi julkaistu EP:nä, se olisi yhtyeen parhaita tekeleitä, mutta kun ne on ripoteltu täysin mitäänsanomattoman soittelun sekaan, ne jäävät pelkiksi kuriositeeteiksi.

Musiikki on, kolmea poikkeusta lukuun ottamatta, turhanpäiväistä kuraa, mutta sehän nyt pitäisi olla 2000-luvun Dimmu Borgirista tuttua huttua, ja näihän asianlaita taitaa ollakin. Puhutaanpaa siis jostakin muusta, sillä oikeastaan kaikki pointtini löydät jo Death Cult Armageddon -tekstistäni (muista vain vaihtaa levyn/biisien nimet): In Sorte Diaboli omaa kenties typerimmän kansilehtisen, mitä olen koskaan kohdannut.

Northerin Mirror of Madnessin kansilehtinen oli peilikuvana kirjoitettu (koska se oli "hulluuden peili", geddit?), mikä oli idioottimaista, mutta siinä sentään oli joku pointti. In Sorte Diabolin vihon alussa on kolmen aukeaman mittainen selitys levyn tarinasta, missä teksti on oikein päin, ja kun lyriikat alkavat, teksti heilahtaakin peilikuvaksi. Jos ratkaisulle kysyisi Dimmu Borgirin jäseniltä, he varmasti antaisivat selityksen, jossa kerrottaisiin yhteiskunnan moraalien kääntämisestä, maailman katsomisesta toisesta näkökulmasta tai mitä ikinä - totuus kuitenkin on, että vihko on painettu tavalla, että siitä ei saa mitään selvää. Tämä itsessään on jo tervettä järkeä röyhkeästi uhmaavan typerää hevonpaskaa, mutta kenties Nuclear Blastilla joku esitti (pätevän) kysymyksen, että jos vihko kerran on peilikirjoituksella, kuinka moni jaksaa mennä peilin luo lukemaan lyriikoita? Vastaus: ei kukaan. Siispä he ratkaisivat ongelman, jota ei alunperin pitäisi edes olla olemassa, laittamalla pienen peilin jokaisen levyn mukaan.

Vittu. Mitä. Paskaa.

Miten syvällä omassa peräsuolessa pitää olla, että saa ajatuksen: "Hmm, peilin laittaminen jokaisen levyn mukaan on ainoa oikea ratkaisu peilikirjoitetun tekstin lukemiseksi." Dilemmaan on olemassa yksi, vuosituhansia toimivaksi todettu tapa, jota hyödyntämällä Nuclear Blast olisi säästänyt A) kasvonsa ja B) rahansa: TEKSTIN VOI KIRJOITTAA MYÖS OIKEIN VITUN PÄIN! En vain pääse tästä yli, en sitten millään, koska sen sijaan, että levy-yhtiössä olisi korjattu alkuperäinen ongelma, he vain lisäsivät tarpeettoman (puhumattakaan aina tahriintuvan, naarmuttuvan ja, pahimmassa tapauksessa, sirpaloituvan) lisukkeen. Fuckin' cunts.