Exodus - The Atrocity Exhibition: Exhibit A (2007)

Exodus on niitä yhtyeitä, jotka kaikki yhtään metallista välittävät henkilöt tietävät, mutta silti harva väittää tuntevansa kovin hyvin - paitsi Sen Yhden Levyn verran. Yhtyeen valitettava kohtalo oli joutua The Big Fourin jalkoihin ja jäädä gänkkimään Metallican ja kumppanien varjoon. Exodus, kuten Testament ja vaikkapa Kreator, omaa kuitenkin mittavan uran, jossa on ollut enemmän kuin yksi onnistuminen ja, tasapainottavana tekijänä, enemmän kuin yksi täysverinen epäonnistuminen, tavallisimmin 1990-luvulla. Toisin kuin Testament ja Kreator, Exodus on jäänyt minulle aina vieraaksi yhtyeeksi: olen toki kuullut heiltä hyviä yksittäisiä biisejä ja lyhyellä perhetymisellä Bonded by Blood vaikutti varsin pätevältä kiekolta, mikä pätee myös Tempo of the Damnediin. Yksi niistä biiseistä, joita yhtyeeltä alunperin kuulin ja joista pidin, sattui olemaan silloin uunituoreella The Atrocity Exhibitionilla ollut Children of the Worthless God. Biisi on mielestäni edelleen varsin hyvä tekele, vaikka levy ei olekaan.

The Atrocity Exhibitionilla on yksi vakava suuri ongelma, mikä on pilannut kuuntelukokemukseni: se on aivan liian pitkä. Thrash metal on parhaillaan lyhyinä väkivaltaisina purkauksina tai häkellyttävän soitinhallinnan osoituksina. Nyt, lyhyt testi, jos sallit: nimeä yksikin erinomainen thrash metal -levy, joka on yli tunnin mittainen. Niin, ei sellaista ole, vaan kaikki parhaat rässikiekot ovat järjestäen korkeintaan kolmevarttisia - poikkeuksena säännöstä on Master of Puppets, joka sekin (ja nyt seuraa kerettiläinen näkökanta) paranisi karsimisella, sekä Machine Headin 2000-luvun levyt, mutta ovatko ne nyt oikeasti rässiä?

The Atrocity Exhibition kärsii ylimittaisuudestaan myös siinä, että sen kappaleet ovat sanalla sanoen aivan liian pitkiä eivätkä yksinkertaisesti kestä mittaansa. Siis, oikeasti, kuka tässä maailmassa vieraileva järkiolento toivoi Exodukselta levyä, jossa on ei yksi, ei kaksi, vaan peräti kolme yli 8 minuuttia pitkää biisiä? Puhumattakaan, että neljänneksi pisin biisi on vain joitakin sekunteja alle kahdeksanminuutin rajan. Kun vertaan vaikkapa Funeral Hymniä samana vuonna julkaistun Machine Headin Farewell to Armsiin, kappaleista toinen tuntuu väkivalloin tuplamittaiseksi venytetyltä tavanomaiselta rässibiisiltä ja toinen on oikeasti massiivinen ja monissa tunnetiloissa liikkuva teos, joka vaatii mannerlaattamaisen kokonsa. Children of the Worthless God on levyn ainoa mammuttibiisi, joka tarvitsee kestonsa kertoakseen tarinansa, joten kaikki ei ole paskaa, ei edes iljettävyyden näyttelyssä.

Viimeinen, ja kenties katastrofaalisin, ongelma levyllä on sen kappalemateriaalin heikkous ja keskinkertaisuus. Kappaleita ei ole mukava kuunnella. Ne eivät saa minua puimaan nyrkkiä ilmassa tai nytkyttelemään mukana kuin kouristuskohtauksen kourissa (kyllä, tämä todellakin taitaa olla sitä, mitä kutsutaan kapulakielisyydeksi). The Atrocity Exhibition on epäonnistunut levy Exoduksen uralla, mutta ei edes se pahin harha-askel, uskoo ken tahtoo. Silti, ylipitkillä biiseillä täytetty ylipitkä levy, jonka kuuntelun jälkeen ei tahdo laittaa levyä uudelleen pyörimään.

P.S. Pahoittelen, että tekstin tekemisessä on jälleen kerran kestänyt hieman pidempään. Hommia on enemmän kuin riittävästi, mitä kohtuullisen vaikeat uniongelmat eivät ainakaan auta.