sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Rhapsody of Fire - The Frozen Tears of Angels & The Cold Embrace of Fear (2010)

Rhapsody muutti nimensä Rhapsody of Fireksi, koska Manowarin Joey DeMaion kipparoima Magic Circle -levy-yhtiö onnistui luomaan aikaan melkoisen sopimussotkun, joka oli koitua koko bändin kuolemaksi. Vuonna 2006 Rhapsody of Fire julkaisi turhanpäiväisen Triumph or Agony -levyn, joka jäi minulta hankkimatta yhden kirjastolainakuuntelun perusteella. Sitä edeltävä Symphony of the Enchanted Lands pt. II ei sekään, yhtä erinomaista voimametallirallia lukuun ottamatta, ollut kovin erikoinen tuotos. Näitä kahta levyä seurasi koko Magic Circle -sotku ja neljän vuoden levytystauko, joka katkesi uuden levy-yhtiön, Nuclear Blastin, kautta julkaistuun The Frozen Tears of Angelsiin. Koska alla oli pari heikkoa kiekkoa ja pitkä tauko, bändillä oli paineita näyttää olevansa yhä tilanteen tasalla.

The Frozen Tears of Angels on paljon parempi levy kuin kaksi sitä edeltävää tuotosta, ei siitä mitään, mutta se on silti keskinkertainen kokonaisuus. Sillä on muutama helmi – Sea of Fate, Reign of Terror sekä On the Way to Ainor – mutta muuten levy on melkoisen yhdentekevää pyörittelyä. Mammuttimainen nimikkoraita on vain kalpea aavistus yhtyeen aiemmista jättiläisralleista, kertaakaan kappalemateriaali ei yllä varhaisvuosien ilottelun tasolle ja tuskallisista lyriikoista puuttuu yksinkertainen riemu, joka teki vanhojen levyjen myötähäpeäntäytteisistä tarinoista niin viihdyttäviä. The Frozen Tears of Angels on keski-ikäistynyttä, näivettynyttä ja rutinoitunutta sinfoniametallia. Kaikki peruspalikat ovat toki tallella, juu, mutta silti touhusta puuttuu näyttämisen ja tekemisen riemu. Levy on pelkkä rutiinisuoritus.

The Cold Embrace of Fear yrittää niin kovasti olla uusi Rain of the Thousand Flames, että ihan sattuu. Vaan kun vuosi ei ole enää 2001, vaan 2010 (huomaa ykkösen muuttunut paikka). EP:n kappaleista huomaa, että ne ovat ylijäämämateriaalia varsinaiselta levyltä, ja se, että yksi biiseistä sattuu olemaan vartin mittainen, on vain sattumaa. Levyn takakannesta löytyy listaus seitsemälle biisille, mutta eihän niitä oikeasti niin montaa ole, vaan joukossa on useita introja/välisoittoja/dialogeja sekä pakollinen keskiaikaballadi. Oikeasti uusia biisejä on kaksi tai kolme, joista yksi kestää, kuten sanottua, vartin. Eihän tätä tuotosta voi oikein kenellekään suositella, mutta onpahan nyt siitä huolimatta joskus tullut hyllyyn hankittua.

Rhapsody of Fire on sittemmin jatkanut tismalleen samalla linjalla. Periaatteessa on ihailtavaa, että jätkät pääsivät vaikeuksiensa ja sopparisotkujensa yli, mutta vielä kun tekisivät oikeasti hyvän levyn, niin johan tässä ilo repeäisi. Ei tosin yhtä paljoa kuin siitä tosiseikasta, että tänä vuonna, anno domini 2017, keikkalavoja kiertää kolme (!!!) Rhapsodya.


P.S. 2017 tuli ja 2016 meni. Toivottavasti vastaan sattuu tulevana kalenterivuonna kivoja juttuja itse kullekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti