Rhapsody muutti nimensä Rhapsody of Fireksi, koska Manowarin
Joey DeMaion kipparoima Magic Circle -levy-yhtiö onnistui luomaan aikaan
melkoisen sopimussotkun, joka oli koitua koko bändin kuolemaksi. Vuonna 2006
Rhapsody of Fire julkaisi turhanpäiväisen Triumph
or Agony -levyn, joka jäi minulta hankkimatta yhden kirjastolainakuuntelun
perusteella. Sitä edeltävä Symphony of
the Enchanted Lands pt. II ei sekään, yhtä erinomaista voimametallirallia
lukuun ottamatta, ollut kovin erikoinen tuotos. Näitä kahta levyä seurasi koko
Magic Circle -sotku ja neljän vuoden levytystauko, joka katkesi uuden
levy-yhtiön, Nuclear Blastin, kautta julkaistuun The Frozen Tears of Angelsiin. Koska alla oli pari heikkoa kiekkoa
ja pitkä tauko, bändillä oli paineita näyttää olevansa yhä tilanteen tasalla.
The Frozen Tears of
Angels on paljon parempi levy kuin kaksi sitä edeltävää tuotosta, ei siitä
mitään, mutta se on silti keskinkertainen kokonaisuus. Sillä on muutama helmi –
Sea of Fate, Reign of Terror sekä On the Way to Ainor – mutta muuten levy
on melkoisen yhdentekevää pyörittelyä. Mammuttimainen nimikkoraita on vain
kalpea aavistus yhtyeen aiemmista jättiläisralleista, kertaakaan
kappalemateriaali ei yllä varhaisvuosien ilottelun tasolle ja tuskallisista
lyriikoista puuttuu yksinkertainen riemu, joka teki vanhojen levyjen
myötähäpeäntäytteisistä tarinoista niin viihdyttäviä. The Frozen Tears of Angels on keski-ikäistynyttä, näivettynyttä ja
rutinoitunutta sinfoniametallia. Kaikki peruspalikat ovat toki tallella, juu,
mutta silti touhusta puuttuu näyttämisen ja tekemisen riemu. Levy on pelkkä
rutiinisuoritus.
The Cold Embrace of
Fear yrittää niin kovasti olla uusi Rain
of the Thousand Flames, että ihan sattuu. Vaan kun vuosi ei ole enää 2001,
vaan 2010 (huomaa ykkösen muuttunut paikka). EP:n kappaleista huomaa, että ne
ovat ylijäämämateriaalia varsinaiselta levyltä, ja se, että yksi biiseistä
sattuu olemaan vartin mittainen, on vain sattumaa. Levyn takakannesta löytyy
listaus seitsemälle biisille, mutta eihän niitä oikeasti niin montaa ole, vaan
joukossa on useita introja/välisoittoja/dialogeja sekä pakollinen
keskiaikaballadi. Oikeasti uusia biisejä on kaksi tai kolme, joista yksi kestää,
kuten sanottua, vartin. Eihän tätä tuotosta voi oikein kenellekään suositella,
mutta onpahan nyt siitä huolimatta joskus tullut hyllyyn hankittua.
Rhapsody of Fire on sittemmin jatkanut tismalleen samalla
linjalla. Periaatteessa on ihailtavaa, että jätkät pääsivät vaikeuksiensa ja
sopparisotkujensa yli, mutta vielä kun tekisivät oikeasti hyvän levyn, niin
johan tässä ilo repeäisi. Ei tosin yhtä paljoa kuin siitä tosiseikasta, että
tänä vuonna, anno domini 2017, keikkalavoja kiertää kolme (!!!) Rhapsodya.
P.S. 2017 tuli ja 2016 meni. Toivottavasti vastaan sattuu
tulevana kalenterivuonna kivoja juttuja itse kullekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti